Pyykkäystä Karjalassa 1990-luvulla

Alkukesä kukoistaa Karjalassa. Pienen kaupungin sementtitiilisen kerrostalon pihalla kukkivat tuomet. Tuomenkukkien tuoksu tulvii sisään avoimista ikkunoista. Puiden alla seisoo ruostunut Lada-henkilöauto, sen vieressä on kaksipyöräinen lava-ajoneuvo, maitokärry.

Oksana Grigorieva, jo keski-iän ylittänyt naispuolinen kansalainen, on kantanut maitokärryyn vaatteita. Hänen tavoitteenaan tälle päivälle on mennä pyykille joenrantaan, jossa on talon asukkaiden yhteinen pyykkipata. Hänen miehensä, Oleg Aleksandrovitsh on ollut eläkkeellä jo pitemmän aikaa. Pariskunnan lapset ovat muuttaneet pois kotoa, tytär opiskelee kauppamerkonomiksi Pietarissa ja poika on suomenkauppaa tekevä liikemies. Pojasta on ollut hieman harmia, sillä miliisi on ollut useasti kiinnostunut tämän tekemisistä. Joka tapauksessa vanhemmat rakastavat lapsiaan ja toivovat näille kaikkea hyvää. Pojan Suomen-suhteilla Oksana Grigorieva on saanut maitokärryn, jolla pyykkiä – ja joskus Oleg Aleksandrovitshiakin – on kätevä kuljettaa.

Poika on kertonut paljon Suomesta, sen siisteistä kaupungeista ja kylistä, aivan muunlaista kuin täällä. Oksanaa ihmetyttää suomalaisten into tulla tänne takapajulaan muistelemaan menneitä aikoja. Kun kerran pois ovat päässeet parempiin oloihin, miksi näitä ihannoivat?

Joskus vielä Neuvostoliiton aikoina suomalaiset toimittajat julkaisivat kirjan naapurimaan oloista. Siinä ylistettiin esimerkiksi täkäläisiä ankaria ympäristönsuojeluperiaatteita. Suomalaiset kirjoittivat, että jos jonkun tehtaan kuorma-auto valuttaa öljyä maastoon tai tehtaan pihaan, voi seurauksena olla potkut tehtaan johtoportaalle. Tätä oli eräs suomenkielentaitoinen tuttava lukenut kolhoosin ruokalassa, ja kaikki kuulijat olivat ihmetelleet. Samassa kirjassa esiteltiin tavallinen työläisperhe Leningradista. Jutun mukaan tarjoilu oli hyvä, ja olohuoneen nurkassa oli televisiovastaanotin. Ihmetytti, miksi näistä oli tehty huomionarvoisia seikkoja, kyllä kai Suomessakin syötiin ja juotiin hyvin ja katseltiin televisiota.

Oksana lastaa kärryyn muun pyykin lisäksi suuren räsymaton, jonka hän aikoo jynssätä harjalla puhtaaksi. Kevätpuolella varsinkin siihen tarttuu kuraa kengistä, ja kaikki kuusi kissaa satunnaisesti jättävät jälkensä. Oleg hermostuu joskus kissoihin ja uhkaa tappaa tai ainakin salvaa kaikki, mutta leppyy kuitenkin, kun ne tulevat kehräten puskemaan miehen jalkoja.

Pyykki on kärryillä, ja matka kohti joenrantaa voi alkaa. Pihasta päästään kadulle, jolta vuorostaan kääntyy polku joelle. Polku on tarpeeksi leveä maitokärrylle, ja kulku alamäkeen sujuu kevyesti, varsinkin kun Oleg Aleksandrovitsh on pumpannut renkaat täyteen. Suomalainen maitokärry on ilmiselvästi kateuden aihe naapureille. Joskus siitä on renkaat tyhjennetty.

Polun varrella kasvaa koiranputkia, horsmia, pietaryrttejä ja kamomillasaunioita. Kamomillasta jotkut valmistavat teen tapaista juomaa, mutta Oksanan perheessä nautitaan oikeaa tsajua, vadelmahillolla maustettuna.

Kohta ollaan perillä pienen joen rannassa. Tänne on rakennettu laituri, jolta pyykkiä voi keittämisen jälkeen huuhtoa. Laiturin vieressä on rautainen pyykkipata tiilistä rakennetun tulipesän päällä. Kasa polttopuita on peitetty muovisilla lannoitesäkeillä.

Rannassa on myös pieni vaja, jossa voi pitää sadetta tai syödä eväitään. Siellä on joitakin pyykinpesuun liittyviä tarvikkeita, kuten sanko, jota ihme kyllä, ei ole varastettu.

Oksana kantaa sangolla vettä joesta pataan ja virittelee tulen alle. Sillä aikaa kun vesi lämpenee, hän päättää pestä maton. Pesutekniikkana on ensin kastelu joessa ja sitten hankaus laiturilla. Pitkä matto jää aluksi kellumaan veden pinnalle, mutta kastuessaan painuu alas sameaan jokeen. Oksana pitää maton päästä tiukasti kiinni ja alkaa vetää sitä laiturille, mutta hänen sormensa lipeävät, ja matto uppoaa jokeen kokonaan.

Pyykkäri hätääntyy ja hakee pitkän kepin, jolla alkaa hämmentää jokivettä, mutta virta on vienyt maton jo ulottumattomiin. Oksana Grigorieva jää surkeana voivottelemaan maton kohtaloa. – Niin hyvä matto, ei vanhakaan vielä, pestynä kaunis olisi ollut.

Mutta sitten tapahtuu ihme. Oksana ei osaa tarkkaan sanoa, ilmestyykö valkotukkainen, hieman Boris Jeltsiniä muistuttava mies suoraan joesta vai joen mutkan takaa, mutta siinä se seisoo hänen edessään, puhuu ja sanoo: – Ka, mitäpä suret, Oksana Grigorieva?

– Kah, sitäpä suren, kun hyvä mattoni jokeen meni, saa Oksana sanottua, kun pelonsekaisesta hämmästyksestään selviää. – Tämäkö se matto oli, vieras kysyy ja vetää joesta upean hopealangoin kirjaillun vaatteen. Oksanan silmiä häikäisee maton kimallus. Koskaan hän ei ole nähnyt mitään yhtä kaunista.
– Ei, ei se tuo ollut, hän sopertaa.
– Oliko se sitten tämä?, Jeltsinin näköinen kysyy ja näyttää kultakoristeista itämaista mattoa, jonka ihanuus voittaa edellisen mennen tullen. Saatuaan tästäkin kielteisen vastauksen, vieras kiskaisee joesta Oksanan oman maton. – Da, tuo se on, ilostuu pyykkäri.
– Koska olet ollut rehellinen, annan sinulle kaikki nämä, mies sanoo ja katoaa yhtä salaperäisesti kuin tulikin.

Pyykit jäävät Oksana Grigorievalta pesemättä, ja hän rientää kotiin kertomaan uutisia. Kotipihalla hän sieppaa kärrystä matot, jotka ovat aivan kuivia siitä huolimatta, että ne nostettiin joesta, tai ainakin siltä näytti, ja ryntää posket hehkuen sisään. – Oleg, Oleg Aleksandrovitsh, oletko siellä?
– Toki olen, missäpä muualla, mies vastaa ja tulee kissojen seuraamana toisesta huoneesta.
– Mitä mahdotonta elämää sinä…, mies aloittaa, mutta mykistyy sitten vaimon esitellessä upeita mattoja.
– Katsohan, Oksana sanoo, rehellisyys kannattaa, ja kertoo hengästyneenä miehelleen, mitä on tapahtunut.
– Olet aina ollut uskollinen ja siveä, Oleg sanoo, ja ikäsi ja, no, ulkonäkösikin huomioon ottaen en voi ainakaan ensimmäiseksi ajatella noiden hankkimista sillä pelillä, jolla asema-aukion tytöt saavat suomalaisilta turisteilta rahaa ja tavaraa. Oksana käsittää tämän myönteiseksi luonnehdinnaksi ja punastuu.

Seuraavana päivänä pyykinpesu jatkuu. Pyykkäri ripustaa valkoisen pöytäliinan puunoksalle, jotta se ei likaantuisi lisää maassa ennen pesua. Tuulenpuuska kuitenkin tarttuu siihen ja lennättää sen keskelle jokea. Taas Oksana yrittää tavoitella sitä seipäällä, mutta ei yllä siihen.
– Mitäpä tuosta, oikeastaan, hän ajattelee, rikkikin oli jo, mutta hihkaisee kuitenkin ruman sanan harmistuneena. Takaa kuuluu yskäisy, ja Jeltsinin näköinen mies on siinä taas.

Tällä kertaa Oksana Grigorieva palaa kotiin kolmen pöytäliinan kanssa, joista yksi oma entinen, toinen hopea- ja kolmas kultalangalla kirjottu.

Nyt asiasta kiinnostuu todenteolla myös Oleg. – Lähdetäänpäs nyt heti katsomaan, mitä rannassa oikein tapahtuu, hän virkkaa.

Menevät rantaan, kissat yrittävät lähteä perään, mutta Oleg Aleksandrovitsh hätistelee niitä edemmäs. – Putoavat vielä jokeen, ja jos entiset merkit paikkansa pitävät, meillä on kohta talo täynnä tiikereitä ja leijonia, mies mutisee.

On alkanut sataa tihuutella ja housunlahkeet ja hameenhelmat kastuvat polun poikki taipuneissa heinissä. Matkalaiset eivät kuitenkaan sitä huomaa innokkuudeltaan. – Mitäpä aiot heittää jokeen seuraavaksi, mies kysyy. – Rahapussisiko?

– Oleg, Oksana vastaa, vahinkoja olivat kumpikin, voi olla, ettei tahallaan tehtynä toimi.

– Nuo uudet tavarat, joita olet Boris Nikolajevitshin näköiseltä mieheltä saanut, voivat olla varastettuja, joita hän yrittää kätkeä. Meidän täytyy ilmoittaa niistä miliisille, ettemme joudu itse epäillyiksi, Oleg sanoo, ja huomaa harmistuneen ilmeen vaimossa kasvoilla. – Se oli ihme, Oksana kivahtaa, se oli palkinto rehellisyydestäni, siitä että en ole ahne. Ja mistä se sai minun omat pyykkini, jotka joki vei?

– Kah, tarkkaili sinua pensaan takana ja sitten pyydysti vaatteet vedestä, helppoa se on tyhmiä naisia huiputtaa, ihme mukamas.

Oksanaa kiukuttaa, mutta hän ei halua jatkaa riitaa itsepäisen miehensä kanssa.

Jo ollaan perillä pyykkirannassa. Oleg Aleksandrovitsh kyselee, mistä mies oli ilmestynyt, millainen ulkonäkö, millaiset vaatteet. Oksana selittää vaatetuksen; valkoinen kauluspaita, ei kravattia, ylin nappi auki, vaaleanruskea kesäpuku – takki ja housut – jalassa ruskeat sandaalit ja valkoiset froteesukat, kasvoiltaan ja hiuksiltaan aivan kuin Boris Nikolajevitsh Jeltsin.

Pyykinpesupaikan vierestä joen ranta alkaa kohota korkeaksi ja jyrkäksi. Oleg lähtee kipuamaan sinne. – Kyllä minä täältä varkaiden kätköpaikan löydän, hän huutaa, mutta sitten jalka lipeää sateen kostuttamassa savikossa, ja mies putoaa päistikkaa jokeen ja häviää virran viemänä mutkan taakse.

– Oleg Aleksandrovitsh!, sydänkäpyseni, kultalintuseni! Oksana parkuu kauhuissaan, – Eihän se uidakaan osaa, ja nyt virta vei armaani!

Samassa tuttu hahmo seisoo Oksana Grigorievan edessä ja kysyy: – No, mikäs sinulla nyt on hätänä? – No kun mies ajelehtii virran vietävänä, eikä uidakaan osaa, auttakaa nyt armollinen herra, hakekaa hänet pois vedestä, nainen tyrskii.

– Oliko se mies tämä? Jeltsinin näköinen kysyy ja vetää esiin Dmitri Anatoljevitsh Medvedevin. Oksanalta loksahtaa suu auki, mutta hetken päästä hän nyökkää, – Da, tuo se oli, kyllä se oli tuo. Jeltsinin näköinen menee vakavaksi, katselee Oksanaa arvioivasti ja murahtaa sitten: – Voi sinua, ahneuden ansaan menit kuitenkin. Miten voit kuvitella, että tämä on miehesi? – Eihän se oikeasti sitä ole, Oksana sanoo, mutta jos olisin kieltänyt, seuraavaksi olisit vetänyt esiin Vladimir Vladimirovitsh Putinin ja sitten vielä mieheni. Kuinka voisit kuvitella minun kestävän noita kaikkia kolmea höyrypäätä?

 

 

 

 

+1
Kari Viinikainen

Toiseksi suurimman ikäluokan eläkeläinen, omaishoitaja, soittaja, kulttuurimyönteinen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu