Mikä on oikea tapa surra?

Meidän Artulla on tunnit täynnä. Tästä ei pääse mihinkään. Se onko se viimeinen päivä tänään vai ensi torstaina on minusta kiinni. Jos saisin päättää, se ei olisi koskaan. Arttu on vanha, hänellä on vaivoja. En halua kipulääkitä koiraa tajuttomaksi. Lääkitystä enää ei voi paljoa nostaa ja miksi nostaisin, vanhuutta ei voi parantaa. Eläinlääkärini sanoi minulle, että kyllä sinä tiedät mitä pitää tehdä. Niin tiedänkin ja voin kävellä klinikalle milloin vain. He tietävät ja odottavat. Ei Arttu entisensä ole, eikä siihen palaa. Väsymys ja kipu on läsnä joka hetki. Samoin se on minulla, mutta eri tavalla. Minulla se kipu on tuskaa kun hän lähtee. Minulla se väsymys on sitä, etten nuku vaikka olen väsynyt.

Sain jokseenkin kärkevän kommentin omassa Facebookissani kun kerroin, että Arttu täytyy lopettaa. Eräs ihminen kirjoitti minulle, että miksi minun täytyy kuuluttaa asiaa ja kerjätä sääliä. Toki, sain yli sata kommenttia – viestiä ja puhelua – mitkä olivat tsemppaavia ja lämpimiä. Aloin kuitenkin pohtimaan, onko oikeaa tapaa surra – onko julkisesti sureminen väärin? Ei ole. Jokainen menetys on kova paikka ja jokaisella on oikeus lähestyä sitä ja kokea se juurikin niin kuin itse parhaaksi näkee. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että miksi suret noin ja kyseenalaistaa tapaasi kokea, toimia ja tuntea. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa lähestyä väistämätöntä. Kukaan ei ole oikeutettu määrittämään sitä, miten asiaa täytyy kokea tai lähestyä. Jos joku haluaa kiivetä Mount Everestille ja huutaa, että menetän koirani – se on ihan ok. Jos joku toinen haluaa olla hiljaa peittojen alla – sekin on ihan ok.

Arttu on hiljaa hiipunut, mutta se hiipuminen on nopeutunut. Joka päivä huomaan, kuinka se elo kaikkoaa. Hän ei enää aina edes näytä itseltään ja huomaan, että kipuja on. Kyllä olen sen tiennyt, että tämä päivä tulee. Pippa lähti marraskuussa ja Mäyrä äkillisesti helmikuussa. Onhan minulla toisessa kodissa etäkoirat Jimpi ja Musti, mutta pelkään sitä hetkeä kun kotini on koiraton. Arttu on määrittänyt viime ajat paljon päiviäni, viikkojani. Elämääni. Hän on ollut vierelläni joka hetki. Hän herättää minut aamuisin, vie ulos, on vastassa kun tulen kotiin, istuu kanssani läpi Netflix maratoonit, työpaikan Teams kokoukset, ilot ja surut.

On äärimmäisen tuskallista kuitenkin huomata, että maailmassa on ihmisiä jotka siinä hetkessä kun joudut luopumaan rakkaastasi viisastelevat, kuinka kerrot asiasta vain siksi, että haluat itsellesi huomiota. Mutta on huomattavasti helpottavampaa huomata, että 99,9% enemmän on lähelläsi ihmisiä jotka kuuntelevat, ymmärtävät ja sanovat, että "täällä ollaan ja tuetaan".

Vaikka voi olla klisee – ja vaikka Arttu on vielä täällä hetken, tämä W.H. Audenin runonpätkä on pyörinyt mielessäni toistuvasti.

"He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last forever: I was wrong.

The stars are not wanted now; put out every one,
Pack up the moon and dismantle the sun,
Pour away the ocean and sweep up the wood;
For nothing now can ever come to any good."


KatiHirsikangas

Blogi Blogspotissa: <a href="http://tassunpohjia.blogspot.fi" title="http://tassunpohjia.blogspot.fi">http://tassunpohjia.blogspot.fi</a> Blogi Facebookissa: <a href="https://www.facebook.com/tassunpohjia" title="https://www.facebook.com/tassunpohjia">https://www.facebook.com/tassunpohjia</a> Bloggaaja Instagrammissa: <a href="http://instagram.com/katjankka" title="http://instagram.com/katjankka">http://instagram.com/katjankka</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu