Identiteetti on ego-ongelma

Ihmispolo sepittää itsestään hyvän tarinan ja äityy uskomaan siihen. Polon identiteetti perustuu tuohon uskoon – on tuo usko. Identiteetti on polon uskonto ja ”näytelmä jota hän esittää itselleen” (Christer Kihlman). Sen totuuspitoisuus on joskus pieni, ja itsesensuuri sujuu paremmin kuin itsereflektio.

Identiteetin – siistityn tarinan tai myytin – korjaaminen, muuttaminen tai vaihtaminen olisi kuin uskonpuhdistus: joskus yhtä välttämätön ja yhtä mahdoton. Polo jää oman identiteettinsä vangiksi. (Sehän on turvallista!) Vaikeaa on myös omata ja hallita (tai ”hallita”) useampaa kuin yhtä identiteettiä, minää.

Polo sepittelee tarinoita ja oppeja myös toisista poloista ja koettaa täten muodostaa identiteettejä heille. Näin polo yrittää järjestää maailmaansa ja ennen kaikkea omaa päätään sekä käyttää valtaa. Tällä tavalla saattaa ulkosyntyisesti kehkeytyä lähimmäispolon identiteetti, mutta kyseessä on kai sittenkin tarinankertojan propaganda ja indoktrinaatio, joka kohdentuu ensisijaisesti propagandistipoloon itseensä, kai jotenkin defensiivisesti, terapeuttisesti ja ”eheyttävästi”. Tulos tuppaa kuitenkin olemaan todellisuuden väärennös, olkiukko, irvokas dogmi, demonisointia, ennakkoluulo, stereotypia sekä henkistä ja sosiaalista pahoinpitelyä. Faktantarkistus ei moisessa menossa mukana pysy.

Uhattuna identiteetti ryhtyy siilipuolustukseen totuutta ja olkiukkoja vastaan ja sotkee keskenään hyvän ja pahan. Keinoina saattavat toimia tahallisen vajavainen itseymmärrys, intellektuaaliset rimanalitukset ja moraaliset romahtamiset. Mutta tarkoitus pyhittää keinot. Ja minähän olen MINÄ, jumalauta!

Identiteetti on harhaa, lumetta (itse)petosta – eli tuttua, turvallista ja kivaa! Itsekunnioitus säilyy – ja lujittuu! – kun itsepetostaan ei huomaa, ”tiedosta”.