Kuka nukkuisi ikuista unta?

Ajattelen, ja uskonkin, että kun kuolen, raukenen tyhjiin. Mitä tällä ilmaisulla tarkoitan?

Peräseinään törmätessäni, dead linen hetkellä raukeneminen on psyykkistä, eksistentiaalista ja ehkä fysiologista: mieleni, ”minäni” lakkaa olemasta. Seuraa fyysinen raukeneminen, ruumiini alkaa hajota pois, molekyyleiksi ja atomeiksi, jotka pikku hiljaa siirtyvät biosfäärin kierrätykseen.

Kuoltuani en nuku ikuista unta. Ei ole tuota yksikön ensimmäistä persoonaa, subjektia. Ei ole nukkumista eikä unta, koska ei ole sitä joka nukkuisi tai olisi unessa. Ei ole myöskään esimerkiksi pimeyttä, hiljaisuutta tai rauhaa, sillä ei ole sitä ”minää”, joka mitenkään mieltäisi noita tiloja tai olemisen tapoja. Ikuista tuo ei-oleminen tai olemattomuus on vain sikäli kuin ”minusta”, siis ruumiistani, jälkeenjäävät molekyylit jatkavat mekastustaan.

Tuossa puhui yksi minun useasta ”minästäni”, jokseenkin rationaalinen ”minä”.

Kuoleman ja kuolemisen – nämä kaksi ovat vähän eri asioita – pelkääminen sekä niihin liittyvä kosminen tai eksistentiaalinen kauhu ovat toki minullekin tuttuja. Hyvin bodattu egoni (minäni) kavahtaa rajusti raukenemistaan tyhjiin, varsinkin yön hiljaisena hetkenä, jolloin rationaalinen ja kontrolloiva ”minä” on jo käymässä uniseksi eikä enää jaksa vahtia tätä irrationaalisempaa ja elävämpää ”minääni”. Ajattelen, että näin psyyke, mieli tai ”minä” on rakentunut – ei ymmärtämään eikä sulattamaan kuolemaa, vaan elämään, elämöimään ja elostelemaan.

Sitä ”minää” tältä Tuoviselta ei oikein löydy, joka sijoittaisi (kuolemattoman) ”sielun” eksistoimaan johonkin kuoleman jälkeiseen olomuotoon, sfääriin tai universumiin. (Varmaankin suuri osa ns. kristityistä ajattelee kuolemasta toisin kuin heidän kirkkonsa tunnustaa, opettaa ja uskottelee.)

On vielä ainakin yksi minun ”minäni”: se joka suhtautuu myönteisesti lopulliseen ja kertakaikkiseen – ”ikuiseen” – kuolemaansa.  (Ja ehkä jonkun läheisenkin kuolemaan.) Tätä elähtänyttä ”minää” kolottaa ja väsyttää tämä maailma ja elämä. Raukeneminen tyhjiin on tulossa oleva helpotus, vapahdus ja armahdus ahdistuneesta menoamisesta ja tuskallisesta rimpuilusta. Tälle ”minälle” jouluvirren sanat ”miespolvet vaipuvat unholaan” on kaunis lohtu ja lupaus.

Edith Södergranin sanoin: ”Ikävöin maahan jota ei ole, / sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan”.

Ja onpa vielä tämäkin ”minä”, joka äimistelee tätä kaikkea ja noita toisia minäntapaisia.

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu