Peruleru ja jumala

Pojallani oli pikkuisena mielikuvituskaveri nimeltään Peruleru, jonka isä Poirootti asui kuussa.

Minulla on mielikuvitusjumala, mieleni luomus. ”Sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu”, kyseli Aaro Hellaakoski. Minä loin, vastaan. Tein aidon tekojumalan, aivokummajaisen. Vedin hatusta? Ja luomistyöni jatkuu vielä.

”Pidän siitä, mutten oikein ymmärrä sitä”, Henri Matisse ihmetteli erästä kuuluisaa teostaan. Samalla tavalla suhtaudun jumalatekeleeseeni.

Jumalani on olemassaoleva ja poissaoleva, abstrakti ja outo. Uskon jumalaani, epäilen jumalaani, mutta en ripusta jumalaani ristille enkä jumalaani kiellä, kuten ”kiellän” esimerkiksi kristittyjen ”oikean Jumalan”. Käyn jumalani kanssa jaakopinpaineja ja taistelen tuulimyllyäni vastaan. Tästä sikiää ”teologiani”.

Apoteoosi eli itseni korottaminen jumalaksi loisi irvikuvan jumalasta. Sitä paitsi itserakkauteni ja narsistinen häiriintyneisyyteni ei riitä mokomaan. Jumala ei ole kuva minusta, vaikka välillä tuntuukin heikolta, jumalaparalta. Mutta epäjumalia minulla kyllä on.

Jeesuksesta minulla on vain Raamatun kuulopuheet ja tarinat. Pyhä henki ei nenässäni haise, vaikka jumalani olisikin henki. Rukoileminen on introspektiota ja itsereflektiointia.

Jumalan ajatteleminen on minulle melkein yhtä vaikeaa kuin ehdottoman ei-olemassolevan ajatteleminen. Mutta jonkinlaista hartautta, nöyryyttä ja jopa kunnioitusta tunnen teokseni, peruleruni, edessä.

Hellaakoski sinutteli Jumalaansa, kunnon kristittyjen kummalliseen tapaan. Tapauskovaisetkin käyttävät ”hänestä” yksikön kolmannen persoonan persoonapronominia, kun katsovat, että ”hän” tai ”Hän” on persoona, vieläpä ihmispolon kaltainen, tapainen ja muotoinen. ”Hän” on jopa kolme persoonaa. Eikö tällöin kuuluisi sanoa ”he”?

Mitä asemosanaa jumalaluomuksestani käyttäisin? Ehkä ’se’ on sopivin, varsinkin kun jumalan ihmisenoloisuus on minusta typerä ajatus. Jumala on

”meihin verrattuna jotakin ’täysin toista’. Hän on tuolla puolen, suvereeni, totaalisesti erilainen kuin me.”

Jos onnistuisin ajattelemaan tuota Sami Pihlströmin tarkoittamaa ”täysin toista”, olisin edelleen eksyksissä: jumala saattaisikin olla jotakin täysin toista kuin tuo ensimmäinen ”täysin toinen”. Ja törmäilisin paradoksista toiseen, ristiriidasta kolmanteen.

Peruleru ilmestyi täällä Tampereella. Mutta ”jumala ei ilmesty maailmassa”, kirjoitti Ludwig Wittgenstein. Viittaisiko ortodoksien joskus mainitsema ”salainen Jumala” johonkin tällaiseen?

Olisiko minulla jumalaa ilman Hellaakosken tarkoittamaa kaipuuta, omaa kaipuutani? Kaikillahan ei tällaista kaipuuta ole – tai sitten monen kaipuu kohdistuu varsinaisiin ja oikeisiin epäjumaliin.

Hellaakoski päättää säkeensä Jumalastaan: ”Sinua vailla kuulumme susien sukuun”. Arvostan Hellaakoskea ja susia, mutta ihmisten sukuun yritän kuulua, jumalineni, vaikkei ihminen kovin kiva otus olekaan.