Kaatuneet ja haavoitetut

Tänään, kaatuneiden muistopäivänä on ehkä sopiva aika muistella mitä isäni kertoi sotareissustaan. Kovin paljoa hän ei rintama-asioista halunnut puhua, mutta omasta haavoittumisestaan hän kertoi tarkemmin.

Kannaksen vetäytymistaistelujen aikaan vuonna 1944 hän haavoittui kranaatinsirpaleesta vasempaan jalkaansa. Apua tuli, ja kivääriään kainalosauvana käyttäen hän pääsi sidontapaikalle varsin nopeasti.

Vasta siellä hän huomasi, että kivääri johon hän kulkiessaan tukeutui oli ladattu ja varmistamaton. Haavoittuminen taistelutilanteessa aiheutti sen, että aseen varmistaminen unohtui. Ei olisi kummoista risua tarvittu osumaan liipaisimeen, niin tätäkään tuskin kirjoitettaisiin.

Sairaalareissu kesti niin pitkään, että sota ehti loppua eikä uutta komennusta palvelukseen enää ehtinyt tulla. Siviiliin palattua odotti saksalaisten polttama kotikylä, eikä raskaista töistä ollut puutetta. Ensin oli rakennettava tilapäissuojat, sitten vakituisemmat tilat.

Aivan ensimmäisiä muistikuviani 1950-luvun alusta on, kun isäni tuli metsätöistä kotiin ja haavoittuneesta jalasta vuoti verta. Lumessa kahlatessa haava oli kastunut, ja kankaan hangatessa ohut iho oli hiertynyt puhki.

Sittemmin muistan hänen käärineen siteen aina aamuisin suojaksi, niin että iho kesti paremmin metsätöissä. Vuosien myötä nahka kumminkin vahvistui, eikä side ollut enää myöhemmin tarpeen.

Jossain vaiheessa postissa tuli joku prenikka, mutta minua ei ole koskaan kiinnostanut selvittää että mistä hyvästä se tuli. Sotareissuun se kuitenkin jotenkin liittyi, sen muistan. Ehkä se jollakin sisaruksista on tallessa.

 

kaunaherra

Olen vuonna 1947 syntynyt elämän ja työn prosessien moniottelija. Vanhentunut päivän kerrallaan, jatkan samaan malliin. Jos joku löytää kirjoituksistani jonkun mielipiteen niin se on omani. *Siunattu se joka ei mitään odota, koska hän on varmasti saava sen* mualaispoeka at gmail.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu