Kun yksikin käsi oli tarpeen

Hiljattain vietetty itsenäisyyspäivä toi mieleen asioita ajalta 1950-luvulla jolloin en ollut vielä kouluiässä. Varsin harvaan asutulla kotikylälläni posti kannettiin tuohon aikaan kahdesti viikossa. Joka talossa ei postimies käynyt, vaan jotkut talot toimivat eräänlaisina jakelupaikkoina, joista syrjäisempien talojen asukkaat hakivat postinsa.

Kesällä postimies kulki jalan, koska maantietä ei ollut ja metsäpolut sekä paikoin pitkospuut olivat ainoat kulkureitit. Talvella taas sukset olivat postinkantajan kulkupeli, oli keli mikä hyvänsä. Eikä se pyrypäivinä umpihankea halkoessa ollut mitään helppoa hommaa, ei liioin suojakeleilläkään lumen tarttuessa suksien pohjiin.

Ensimmäinen kylän postinkantaja jonka muistan oli sodassa toisen kätensä menettänyt invalidi. Kun on sanottu, että jälleenrakennukseen tarvittiin jokainen käsipari niin palvelutehtäviin tarvittiin sotien jälkeen jokainen käsi. Siitä edellä mainittu postimies mitä parhaimpana esimerkkinä.

Syystä josta minulla ei ole tietoa, hän kuitenkin joutui luopumaan työstään nuorempien terveiden hyväksi. Lasten kuullen ei kaikesta tietenkään puhuttu, mutta sen minä ymmärsin että jonkin aikaa joutilaaksi jäämisen jälkeen yksikätinen ex-postinkantaja hirtti itsensä. Jälkeen päin voi ihmetellä, että johtiko työn loppuminen itsemurhaan.

On huomioitava, että nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa ei tuolloin ollut ja palkkatulon tyrehtyessä oli turvauduttava sosiaalilautakunnan mieheltä pyydettyihin armopaloihin, joka saattoi olla joskus hyvinkin nöyryyttävää. Mitään omaisuutta ei miehellä ja hänen vaimollaan ollut, vain pieni vuokramökki asuttavana. Lapsia en tiedä heillä olleen, tai jos oli he asuivat muualla.

Rintamalla olleita miehiä, myös invalideja pyrittiin työllistämään maan jälleenrakentamiseksi. Osa asutettiin korpiin hankkimaan sieltä leipä itselleen ja perheelleen. Toisista tuli ammattilaisia teollisuuden palvelukseen ensin sotakorvausten maksamiseksi, myöhemmin kaupalliseen toimintaan.

Lapin savotoille tuli joukko ns. lentojätkiä joiden omaisuus kulki repussa ja yöpaikat työajan ulkopuolella olivat milloin missäkin. Osa heistäkin oli sotainvalideja, mutta kuitenkin kaksikätisiä. Isänikin oli invalidi, mutta jo tuolloin perheellinen mökkiläinen joka monitaitoisena haki leivän lähiseutujen työmailta.

Kaikille ei käynyt yhtä hyvin. On sanottu, että mitä pienemmäksi invalidien ja veteraanien lukumäärä käy niin sitä paremmin heistä huolehditaan. Hyvä että huolehditaan niistä joille kaikista kokemuksista huolimatta on suotu pitkä elämä. Monelle uhrautuminen rintamalla oli vasta ensimmäinen koettelemus, toinen seurasi siviilissä nykyajan mittapuulla lähes heitteillejätöksi tulkittavalla tavalla.

 

 

kaunaherra

Olen vuonna 1947 syntynyt elämän ja työn prosessien moniottelija. Vanhentunut päivän kerrallaan, jatkan samaan malliin. Jos joku löytää kirjoituksistani jonkun mielipiteen niin se on omani. *Siunattu se joka ei mitään odota, koska hän on varmasti saava sen* mualaispoeka at gmail.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu