Kirjoituskokoelma: Lapsuuteni oli poikkeava! / Huominen kannattaa katsoa!

Lapsuuteni oli poikkeava!

 

Muistelin jälleen lapsuuttani ja kokemukseni mukaan lapsuuteni on ollut hyvin poikkeava, mutta voihan väittämäni tulla kiistämäänkin jos haluaa.

 

Onhan minulla myönteisiäkin lapsuusmuistoja kuten jotkut kaverini. Tosiasia on silti että yksinäisyyteni oli kesälomilla ikävää, vaikka olin yksinäisyyteen vuosien kuluessa sopeutunut ja leikin omia mielikuvitusleikkejäni vielä nuorenakin.

 

Pahinta minulle saattoi olla lapsuudessani, että en saanut oikein minkäänlaista aitoa välittämisen tunnetta mistään suunnasta perheestäni, vanhemmiltani tai muiltakaan aikuisilta. Toisaalta olen pitänyt lapsuuttani olosuhteisiin nähden ihan kohtalaisena, vaikka todellisuudessa se on ollut hyvin surkeeta, josta konkreettisia viitteitä selektiivinen mutismi, hampaiden reikiintyminen jo esikoululaisena, perheneuvolakäynnit, koulukotinuoruus, itsetuhoajatukset yläasteikäisenä ja lievä aliravitsemustila epävakaista kotiolosuhteista johtuen.

 

Ilman teollisuuden työpaikkaa kuumasinkityslaitoksella Pirkkalassa vuosina 1997-2002 olisin jäänyt ehkä äidin syyllistämäksi ja kiusaamaksi, kunnes olisin varmaan lopulta ajautunut vielä nopeammin itsemurha-ajatuksiin. Lisäksi työtulojen avulla kykenin syömään monipuolisempaa ruokaa.

 

Myönnän että se tuntuu minusta pahalta, kun kokemuksiani vähätellään ja moni läheinenkin saattaa sanoa minulle ihan suoraan, että valitan turhasta vaikka omaan meidän suvun rankimmat kokemukset. Silti en saa ehkä koskaan sellaista ymmärrystä sukuni mustana lampaana, jota toivoisin vaikka teennäinen ymmärrys on vielä hirveämpi asia.

 

Osaan kuitenkin olla kaikista elämänkokemuksistani parhaina päivinä jopa kiitollinen, vaikka koen silti että minua hyvin huonosti kohdeltu lapsena. Kieltämättä olen vaurioitunut hyvin vaikeasti jo lapsuudessa, eikä sitä voi kukaan kiistää ja siihen nähden olen yllättävän tervejärkinen mies tällä hetkellä.

Huominen kannattaa katsoa! 

 

Halusin julkaista nuoruuden elämäntarinani liitteenä nämä potilasasiakirjat (https://www.facebook.com/kimmo.hoikkala/posts/2316160848430263) ihan sen takia, että se voisi tuoda joillekin toiveikkuutta elämään sekä nuorille että heidän vanhemmille hyvän elämän mahdollistumisesta yksilöllisin tavoittein, kunhan emme vaivu koskaan aivan näköalattomuuteen nuorten tukijoina ja kannustajina. Nuorena voi olla vaikeaa säilyttää toiveikkuus paremmasta elämästä, varsinkin jos ongelmat ovat lopullisilta vaikuttavia, mutta pitää silti muistaa että mikään ei ole lopullista jos jaksaa pitää toivoa edes vähäsen yllä. Jos annamme periksi, emme näkisi mahdollista suotuisaa yhteiskunnallista kehitystä tai oman elämän tien aukenemista sitten jonain päivänä eli apua pitää hakea ja ottaa vastaan ihan sen takia koska huomisesta emme tiedä kukaan täysin varmaksi, vaikka suomalainen yhteiskunta luo puitteet meille kaikille löytää lujemman uskon vaikeuksien jälkeen parempaa huomista kohtaan!

 

Ensimmäisen kerran olen ollut psykiatrisen tuen piirissä jo ala-asteikäisenä, jolloin kävin äitini kanssa perheneuvolassa Tampereella Klingendahlin vanhassa tehdaskiinteistössä. Perheneuvolassa tehtiin musteläiskätesti ja näin niissä kuvakorteissa silloin metsän eläimiä. Olin yleensä melko vaisu perheneuvolassa, enkä tuottanut puhetta juurikaan. Kasiluokalla vuonna 1992 syksyllä minut pahoinpideltiin kaksi kertaa koulussa samaisen tarkkisluokkalaisen toimesta, jonka jälkeen en uskaltanut enää mennä Pirkkalan yläasteelle, vaan pinnasin noin kaksi viikkoa metsässä. Kuttulan koulukodissa Mäntyharjulla olin syyskuusta 1993 kesäkuun alkuun 1994. Pirkkalan yhteislukiota kävin 1994 syyslukukauden, mutta jouduin jättämään sen kesken, koska mielenterveyteni oli niin heikoissa kantimissa. Veljeni kävi korottamassa yläasteen arvosanojat Tammerkosken iltalukiossa Tampereella vuoden 1995 alkupuolella, josta sain idean että voisin hakeutua iltalukioon. Aloitin Tammerkosken lukion aikuislinjalla vuoden 1995 syyslukukaudella ja kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1998 keväällä. Mietin nuoruuttani ja vaikein hetki oli sulattaa mahdollisuus koulupudokkaan roolista, vaikka sitä ei oikein nuorena edes tajunnut, että mitä mun olisi pitänyt tehdä elämälläni varmaan johtuen hyvin hankalista elämänkokemuksistani jo siihen mennessä. Galvanoimis Oy kuumasinkityslaitokselta Pirkkalasta saamani osa-aikatyö vuoden 1997 lokakuussa oli merkittävä käänne elämässäni kohti miehekkäämpää elämää. En osaa kuvitellakaan miten surkeaa elämäni olisi ollut ilman työpaikkaa muun muassa sen takia, koska lähisukuni oli hyvin työorientoitunutta väkeä. Vetäydyin usein nuorena omiin ajatuksiini ja yksi asia josta sain oikeasti voimaa oli, kun ihailin joitakin tyttöjä ja osaan olla nykyään jopa kiitollinen hankalasta nuoruudestani, koska elämäni on takuulla aivan ainutlaatuinen Suomessa, vaikka valitettavasti monilla nuorilla on hieman samankaltaisia kokemuksia jopa tällä aikakaudella.

 

Elämämme asiat eivät ole huomenna välttämättä niin synkkiä, kunhan emme anna periksi. Voimme vielä huomata jonain päivänä, että elämän hirveimmät hetket ovat jääneet jossain ikävaiheessa lopullisesti taaksemme ja silloin voimme todeta mielessämme, että kannatti katsoa huominen nuoruuden lopullisuuden tunteista huolimatta.

 

Muistoni isästä vielä kerran! Olen isänä tietysti erilainen kuin oma isäni, mutta jotain samankaltaisuuttakin varmasti on kuten jonkinlainen leikkimielisyys. Koen itse olevani vielä leikittelevämpi kuin isäni, mutta pitää huomioida että viimeisten muistikuvieni mukaan isäni oli jo vaikeasti Parkinsonin taudin heikentämä ja hän kuoli joulun alla 1989 69-vuotiaana. Tunteet kuitenkin ovat tärkeimmät ja niitä minun isälläkin oli.

 

Muistelen vielä vähän tässä isääni!

 

Muistan vielä erään illan, kun odotin kahden tai kolmen vanhana isääni iltavuorosta kotiin ja kysyin äidiltäni milloin Topi tulee, koska kutsuin isääni hänen lempinimellä. Sitten isä joutui sairauseläkkeelle kumitehtaalta 1980-luvun alussa Parkinsonin taudin alkuvaiheessa. Muistan kun hän toi mulle kumisia kiekkoja leikkikaluiksi ja niitä sitten Pirkkalassa rivitaloyhtiön pihassa lämäilin. Ensimmäinen muistoissani oleva junamatka oli myös ikimuistoinen vuonna 1982, jolloin olin matkassa perheeni kanssa eli isän, äidin ja veljeni kanssa. Silloin tupakkointivaunussa oli ihan hirveä katku, kun kävimme ravintolavaunussa veljeni kanssa ja jouduimme kävelemään tosiaan tupakointivaunun läpi.

 

Isäni ei liioin perustanut aikoinaan Pitkäniemen sairaalasta Nokialla, kun oikaisimme pyörillä sairaala-alueen poikki matkalla perhetuttavaa tapaamaan Nokian keskustaan tai sitten Vihnusjärvelle uimaan. Kerran isä tosiaan sanoi, että varo hulluja ja poljin Helkama Nappula pyörällä Pitkäniemen sairaalan puistokujaa! Minulle on jäänyt myös mieleeni, että silloisten Rajasalmen siltojen vieressä isä kävi kerran itsekseen uimassa eli hän oli vielä melko hyvässä kunnossa. Ensimmäiset kauppareissut jotka ovat jääneet minulle mieleen olen käynyt isän matkassa. Ensimmäinen kauppareissu oli se kun kävimme jo puretussa Luupin talossa Suupalla Pirkkalassa K-kauppa Sepontorilla ja mulla jäi joku karkki käteeni ja se jäi muistaakseni maksamatta, koska jännitin niin paljon kauppakäyntiä tai sitten isäni maksoi kyseisen karkin nyrkistäni. Toinen kauppareissu tehtiin isäni kanssa Sorkkalan kyläkauppaan Pirkkalan vanhan kirkon tienoille ja sieltä ostimme pokasahoihin terät.

 

Isäni opetti minulle kengännauhojen solmimisen laakista ja pidän sitä eräänä elämäni erikoisimmista tapahtumista, koska olin silloin selvästi alle esikouluikäinen. Isäni vointi muistaakseni heikkeni huomattavasti 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sitten häpesin isääni, koska kotitilanteeni oli käynyt surkeaksi kaksikerroksisessa rivitaloasunnossamme. Meillä ei ollut yläkerrassa vessaa ja isäni pissasi ämpäriin keittiössä, koska hänen liikuntakyky oli niin rajoittunut rappujen kulkemisessa. Lisäksi äitini ei jaksanut oikein pitää järjestystä meillä, enkä olisi halunnut kutsua kavereita kylään ollenkaan, vaikka joku kaveri saattoi meillä käydäkin. Muistan, että kerran paistoin isälleni makkaraa ja kananmunia. Kerran isäni neuvoi vielä vaikeasti sairaana minua sahaamaan pokasahalla, että käytä koko terän mittaa. Äitini ei tykännyt minusta aina 1980-luvulla ja hän piti minua usein rasittavana, eikä hän osoittanut tosiaan erityisesti pitävänsä minusta ja hän kiristi minua useita kertoja tiskaamaan tiskejä.

 

Haluan kuitenkin muistaa 1980-luvun hyvistä hetkistä, enkä esimerkiksi siitä kun jään kotimökkimme lähellä melkein auton alle, kun pelkään silmät kyyneleistä sameina, että äitini on tappanut itsensä perheriidan jälkeen. Viimeinen muistoni isästäni on se, kun lähdimme veljeni kanssa hänen Lada Samaralla käymään Tampereella ja sitten isäni oli viety sillä välin halvausoireiden takia terveyskeskukseen. En käynyt kertaakaan katsomassa isääni Pirkkalan terveyskeskuksessa marras- joulukuussa 1989, jota olen sittemmin hieman katunut. Isäni kuoltua Ruovedeltä poikkesi meidän luona isäni serkku Olli ja hänen isänsä Väinö, Olli esitti surunvalittelut minulle ja sain käsityksen, että isäni oli sittenkin kunnioitettu mies.

 

PS. Kävimme myös marjassa lähinnä mustikoita poimimassa joskus ja Pirkkalan Järvenpäässä kyläreissu isäni kanssa Rouvarin mökille on jäänyt mieleeni.

 

Osallisuus yhteiskunnassa mielenterveyseläkeläisenä? 

 

Olen välillä hyvin turhautunut, koska en koe useinkaan yhteiskunnassa tai varsinkaan sosiaalisen median yhteiskunnallisissa keskusteluissa osallisuutta, vaan ennemmikin mitätöintiä, vähättelyä ja suoranaista ignoorausta eli huomiottajättämistä.

 

Osallisuutta koen vahviten joidenkin ystävien ja sukuni kautta, kun saan olla joskus aidosti vuorovaikutuksessa läheisteni kanssa. Siksi kun minulla ei ole työpaikkaa korostuu suvun ja ystävien yhteydenpidon merkitys hyvin tärkeäksi, vaikka se ei olekaan aina päivittäistä niin ne hetket ovat aina hyvin tärkeitä, kun pääsen aitoon vuorovaikutukseen läheisteni kanssa.

 

Lisäksi yksi merkittävä keino kokea osallisuutta minulle on ollut viime vuosina yhdistystoiminta ja etenkin mielenterveysmerkeissä Hyvän mielen talon toiminta täällä Oulussa tai paremminkin vapaamuotoiset keskustelut, joita myös aikuisten hengaustoiminnaksi voisi kutsua.

 

Toivoisin, että taustaani ei kiinnitettäisi kaikkialla suhteettomasti huomiota, vaan minut huomioitaisiin ihmisenä ja suomalaisena kuullen aidosti sanomani ja tähän toiveeseen voinee ehkä moni mielenterveyskuntoutuja yhtyä!

 

En enää odota lapsellisesti, että minut ymmärrettäisiin kuten toivon, vaan olen kiitollinen pienestäkin ymmärryksestä mielenterveysasioita kohtaan, koska se osoittaa ihmisen edes hieman ajattelevan asioita laajemmin. Olen kuitenkin silti kyllästynyt kokemukseeni, jonka mukaan olen usein yleinen sylkykuppi vaikka kertoisin täyttä asiaa.

 

Osallisuuskokemukseni yhteiskunnassa on kuitenkin varmasti oman aktiivisuuteni takia parempi kuin monilla muilla mielenterveyskuntoutujilla, mutta en silti ole itse tähän tilanteeseeni tyytyväinen. Toivon kohentuvaa ymmärryksen tasoa ja vähemmän ennakkoluuloisia ns. paremman väen tuomioita. Voi olla niinkin, jos ajattelussa ei tapahdu muutosta kuolemanvaaran jäljiltä niin vaara ennenaikaiseen kuolemaan säilyy suurena tai sitten ei ole edes halunnut tiedostaa vaaratilannetta. Elämän kunnioitus vahvistuu ja pikkuasiat eivät enää liikuta mieltä.

 

Itse olen silti hieman pikkumainen, enkä suvaitse ihmisiä jotka haluavat kiusata minua millään tavalla, koska tiedän, että olin moraalisesti täysin puhdas ihminen, kunnes sosiaalinen ympäristö pilasi minut. Menin pilalle jo ala-asteikäisenä ja ehkä osittain jo esikoulussa suht rankan kiusaamisen ja syrjinnän takia Pirkkalassa.

 

Toisaalta kaltoinkohtelulla voi olla jotain jalostavaa vaikutusta, vaikka elämäni olisi voinut olla moraalisesti jonkin verran eheämpi. Jäähyväiskirjeeni vuonna 2004 psykoosissa kirjoitettuna on paras todiste moraalini säilymisestä synkissäkin ajatuksissa. 

 

Koulukoti ja muita nuoruuden kokemuksia! 

 

Olin koulukodissa yhden tumman pojan kanssa saunassa vaatteet päällä Kuttulan koulukodin vanhassa navettarakennuksessa vuonna 1994. Hän oli Eritreasta kotoisin ja Wintom oli mun luokkaveri. Jotenkin jäänyt hämään se juttu, kun olin niin vietävissä silloin ja minusta tuntui siltä että hän luuli mua homoksi. Ei se minua nyt haittaa, mutta ilmeisesti hänellä hormonit hieman hyrräsivät vai mitä varten meidän piti mennä saunaan muilta piiloon? Wintom ilmeisesti aidosti ihmetteli ja ihaili mun osaamista matematiikassa, kun haimme joskus matikkaan lisätehtäviä Retu opelta, vaikka minua ei olisi lisätehtävät itseäni kiehtoneet. Sainhan minä yhdeltä Skeleltä eli mun luokkaveriltani koulukodin koulussa lempinimen Proffa koulukodissa vuosien 1993-1994 aikana. Jotenkin minusta nyt tuntuu, että yllätyin aikoinaan koulukotilaisten suvaitsevaisesta ja antirasistisesta asenteesta. Itse en kuullut että kahta koulukodin tummaa poikaa tai saksalaisia kohtaan oltaisiin oltu rasistisia.

 

Ehkä koulukodin lapset ja nuoret pitivät rasismia aivan turhana asiana, kun oma elämä oli kaikilla pitänyt sisällään riittävästi hankaluuksia ja haasteita. Muistan vielä, kun pinnasin koulusta syksyllä aamupakkasten aikaan Pirkkalassa vuonna 1992. Otin jonkun lakanan mukaan, jonka päällä makoilin metsässä lähellä Järvenpään ja Vähäjärven alueen rajamaastoa. Mietin silloin että lähtisinkö kävelemään Sääksjärvelle ja menisin junan alle, mutta olin niin voimaton ja lopussa, että se ei tullut kyseeseen. Yksi epäsuotuisa isku lisää siinä tilanteessa olisi voinut tosiaan viedä minut junaradalle jo silloin tai näin nyt arvioin kyseistä tilannetta. Tunteeni oli vahva, että minusta ei välitetty missään ja koulu oli ainoa merkitys elämässäni, vaikka minut oli hakattu siellä kaksi kertaa välitunneilla. Ekan kerran ulkona patjolla ulko-oven läheisyydessä ja toisen kerran ennen biologian oppituntia silloisessa alakäytävässä erään Jannen tekosena. Huvittavaa, että näin Jannen nimen potentiaalisena saapujana Kuttulan koulukotiin Mäntyharjulla johtajan papereissa, mutta hän ei sinne sitten tullutkaan. Oliko se henkeni pelastus, kun Janne ei tullut Kuttulaan? Saattoi ollakin tai sitten ei. Toisaalta koulukodin johtaja Kalle Björkman käytti tummista pojista nimitystä yön musta mies, mutta ei sekään mun käsittääkseni selvää rasismia ollut vaan ennemminkin huumoria. Itseäni haukuttiin tuulipukuni takia Umbroksi ja se ehkä oli ikävintä kohtelua jota koulukodissa koin muiden nuorten taholta, mutta eipä se yleistä ollut vaan yhden ilmeisen turhautuneen nuoren nimittelyä. Olen tätä nimittelyä miettinyt, kun poika asui kuitenkin Kuttulan judo-valmentajan perheessä ja hän taisi karatakin kerran samaisen perheen tytön kanssa. Joku minussa tietenkin ärsytti tätä toista poikaa, eikä kyse ollut varmaan pelkästä tuulipuvusta.

 

KimmoHoikkala

Olen 41-vuotias kahden koululaisen yhteishuoltaja ja asun Oulussa. Kotoisin olen Pirkkalasta ja olen asunut myös Tampereella. Työkokemukseni on pääasiassa metalliteollisuudesta kuumasinkityslaitoksen töistä. Opintoja minulla on lähinnä tekniikan ylioppilaana 2000-luvun vaihteesta Tampereen teknilliseltä yliopistolta. Olen tällä hetkellä lähinnä vapaaehtoinen mielenterveyden kokemusasiantuntija sosiaalisen median keskusteluissa. Toimeentuloni saan työkyvyttömyyseläkkeellä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu