Ei ole tärkeää olla muita parempi
Joskus yli 15 vuotta sitten kirjoitin nettiin vertaistukisivustolle keskustelu avauksen muistaakseni otsakkeella: miten tärkeää ihmiselle on tuntea olevansa muita parempi?
Sikäli itselleni ihan läheinen aihe, koska en ole ollut erityisen kilpailuorientoitunut oikeastaan koskaan paitsi joskus koulujen välisten yleisurheilukisojen jälkeen itkin tappion kyyneleitä 60 metrin juoksukilpailun alkukarsinnan jälkeen Pirkkalassa, silloisella Haikan yleisurheilukentällä mahdollisesti ehkä neljännen luokan syyslukukaudella vuonna 1988. Muistan vieläkin että meidän luokan pojista juoksussa mukana oli Tuomas, Pasi ja meikäläinen. Sen jälkeen en ole kilpailujen jälkeen itkenyt tappioita.
Joskus viimeistään lukioikäisenä oivalsin isoveljen kannustaessa minua lenkkeilemään, että tärkeintä on kilvoitella oman kunnon puolesta eikä keitään vastaan. Pidin lukiolaisena lenkkipäiväkirjaa ja koin sen motivoineen itseäni lenkille.
Armeijassa ainoa selvä tavoitteeni oli juosta yli 3000 metriä Cooperin juoksutestissä. Alokasaikana saatoin olla parhaimmillaan juoksukunnossa, kun painoin 79 kg, mutta olin kipeä alokasajan juoksutestissä ja pääsin 2900 metriä.
Varusmiespalveluksen toisen juoksutestin juoksin palvelusajan lopussa Kuoreveden Hallin silloisessa ilmavoimien varuskunnassa ja tulos oli armeijan lenkkareilla 3090 metriä elomassan ollessa 92 kg. Silloin oli kieltämättä hyvä olo ja voittajafiilis, koska olin päässyt tavoitteeseeni.
Kuitenkaan en kokenut itseäni muita paremmaksi, vaan olen aina ollut enemmän joukkuepelaaja, vaikka tykkään olla joukkueen arvostuksen aidosti ansainnut.
Sama se oli aikoinaan duunarin hommissa kuumasinkityslaitoksella, jossa sain jo nuorella ikää laajan suosion ja myös vähän arvostelua, mutta arvostelijoidenkin kanssa pääsin silloin sopuun. Itse en tosiaan koe tärkeänä kilpailuhenkisyyttä, vaan itsetuntoni perustuu paljolti siihen, että osaan jotain juttuja oikeasti, vaikka tuskin missään lajissa olenkaan mestari.
Vähän samoin sivuten otsikon aihetta sain viimeiseltä äidin puolen sukulaiselta, tädiltäni, ”perinnöksi” tiedon hänen kuolinsyystään 20.7., kun hän olisi täyttänyt 92 vuotta 30.8. Hänet oli löydetty vessasta istumasta, ei kyennyt nousemaan ja puheesta ei saanut selvää sekä muita ilmeisiä aivoinfarktin oireita. Ambulanssilla samantien sairaalaan, kun naapurit eivät jaksaneet nostaa ja siellä sitten toivottavasti kuoli nopeasti.
Muu merkittävä tautihistoria hänellä oli paksusuolen syöpä noin 12 vuotta sitten, joka leikattiin onnistuneesti ja lonkan murtuma uskoakseni noin 6 vuotta sitten, josta selviäminen sen ikäisenä naisena oli jo melkoinen ihme. Äitini kuoli lonkkamurtuman jälkeisiin komplikaatioihin jo 1997 vaikka oli tätiäni kaksi vuotta nuorempi.
Sain suolistosyövän seulontatuloksen 15.9., ei viitteitä syövästä ja jatkossa seulontoja on 2 vuoden välein 74-vuotiaaksi asti. Näytteenlähetyskuori tuli pyytämättä kai iän takia ja palautin sen iloisena.
Luumassaa minulla oli 4,0 kg, kun normaali on rajoissa 2,8 ja 3,6 kg, normaaliravitsemustilassa halvan kehonkoostumusvaakani mukaan ja maksullisen InBody-laitemittauksen mukaan mineraalimassa oli viimeeksi 5,96 kg (normaali 4,00 – 4,89 kg). Seuraa tietysti lihasmassaa, joka InBody-mittauksessa oli viimeeksi yli 120 % normaalista.
Infarktin vaaraa indikoi parhaiten verenpaine, joka halpisälykelloni mukaan on ollut alimmillaan 64/93 (alapaine on tainnut olla hieman alempikin, mutta silloin yläpaine taas on ollut ylempi) noin puolen vuoden sisällä. Vaikka kauran ravintokuidut ovat parhaita, on rukiissa enemmän kuitua ja minä olen syönyt koko ikäni lähes pelkästään ruisleipää. Soija on vielä kuitupitoisempi, mutta se on aika tuore tuttavuus. Niillä se verenpaine pysyy alhaisena ja maksakirroosikin paranee (karkeasti yksinkertaistaen).
Tätini oli melko tarkkaan 30 vuotta minua vanhempi ja äitiäni läheisempi minulle, joten opin häneltä enemmän elintapoja, mutta aion olla häntä parempi eliniän suhteen. Onnistumisen voi todeta 30 vuoden päästä syyskuun 4. päivä.
Ilmoita asiaton viesti