Elämä on kuolemista

Moni saattaa jättää kertomatta lähestyvän kuolemansa, vaikka siitä olisikin tullut tieto lääkärin kautta.

Mitenhän sitä itse toimisi saattohoitoon lähtiessä? Lapsille tietenkin asiasta pitäisi tiedottaa. Jokunen blogistituttu kirjoitti viimeiseen saakka kirjoituksia, kunnes kirjoittelu loppui ja vähän ajan päästä tulikin kuolinviesti.

Pidän kaiketi itse kuoleman mahdollista läheisyyttä niin henkilökohtaisena asiana, etten siitä välttämättä julkisesti alkaisi edes kertoa. Mahdotonta sitä täysin varma on silti etukäteen olla omasta toiminnastaan.

Joskus nuorempana 20 vuotta sitten itselläni oli vakavia itsetuhoajatuksia psykoottisessa masennustilassa, enkä niitä tuonut juuri mitenkään julki paitsi jäähyväiset kirjoitin ja kirje saattaa olla Pitkäniemen sairaalan potilasarkistossa. Vielä aivan viime vuosina olen kokenut tuskaista olotilaa, mutta itsemurha tuntuu kokemukseni perusteella liki mahdottomalta toteuttaa.

Sanotaan silti yleisenä ohjeena, että kaikki itsetuhoiset puheet pitäisi ottaa vakavasti. Kaikesta huolimatta itse saatan olla itsemurhista sitä mieltä, että aidosti masentunut henkilö haluaa lähteä vähin äänin elämästä.

Se taitaakin olla aidosti kuolemassa olevan viimeinen tahto liki poikkeuksetta, että saa lähteä lopulta vähin äänin. Yhteiskunnallinen kysymys on puolestaan se, että onko hyvä tehdä kuolemasta edelleen hieman salaperäinen ja kliinisen puhdas asia.

Kuolema on silti läsnä elämässä loppuun saakka ja vanhusikään päässyt ihminen lienee usein valmiimpi kohtaamaan oman kuolemansa luonnollisena loppuna elämälle, vaikka tietysti eri henkilöillä voi olla hyvin erilaisia uskomuksia kuolemaan liittyen.

Itse en keksi keinoja varautua varsinkaan yllättäviin läheisten kuolemiin ja kunkin henkilön kokema suru on yksilöllinen asia. Kaiketi surutilaa voi kyllä helpottaa, jos saa esittää surunvalittelut vainajaa eniten kaipaamaan jääneille omaisille, vaikka kaikilla vainajilla ei välttämättä ole ainuttakaan lähiomaista elossa.

Juice Leskinen laulaa biisissä Syksyn Sävel seuraavasti: ”katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen ollaan hiljaa”

Kuolema laittaa miettimään elämää ja sen rajallisuutta.

Veikko Lavi laulaa ”mistä tunnet sä ystävän” ja väitän, että ystävän jättämä aukko hänen kuoltuaan omaan elämään voi tuntua surun hetkellä järkyttävän suurelta.

Harvoin kukaan pääsee hyvästelemään ystävänsä kuoleman yllättävyyden ja siihen liittyvän vaikenemisen kulttuurin takia. Liekö halukkuus piilottaa kuolema liittyvä aikakauden individualismiin?

Ehkä surutilojen työstäminen voisi olla yhteiskunnallisesti järkevää mielenterveyden ylläpitämistä. Oleellinen keino selvitä surusta lienee kuoleman hyväksyminen, vaikka omaisikin jotain uskomuksia.