Epämiellyttävät muistot

Ihmiselon epämiellyttäviä muistoja, joita lienee kaikilla joitakin. Epämiellyttävä muisto voi tulla mieleen juuri kun luuli sen jo unohtuneen kokonaan. Omakohtaisesti ehkä hieman keskimääräistä paremman elämänkertamuistin omaavana henkilönä täytyy olla kuitenkin kiitollinen, että olen kyennyt työntämään pääasiassa kaikki huonot muistot ajattelussani taka-alalle.

Edellinen ei silti tarkoita sitä, etteikö näitä huonoja kokemuksia etenkin oman käyttäytymisen kautta tule ajoittain mieleeni. Toinen kategoria itselläni huonoissa muistoissa on toisten ihmisten aiheuttamat ikävät kokemukset. Eipä itselläni silti enää ole tarvetta avautua koulukiusaamisesta, vaikka muistan pahimmat kiusaajien iskut itseäni kohtaan varmaan lopun elämää.

Myöskin teollisuudessa duunarin töitä tehdessäni 2000-luvun vaihteessa oli jotain ehkä kiusaamiseksi luokiteltavaa toimintaa, kuten oli takuulla myös varusmiespalvelukseni aikaan. Eikä siinä vielä kaikki, kun Pitkäniemen sairaalan osastolla APS5 vuoden 2004 kevättalvella eräs vieroituksessa ollut vanki härnäsi minua, vaikka sitä ei tapahtunutkaan kuin ehkä pari kertaa, niin kyllä siitä ikävä kokemus jäi, koska koin hänet uhkaavana.

Piti kirjoittaa melko yleisellä tasolla näistä mielenpinttymistä, mutta tästä tulikin hieman henkilökohtainen avautuminen kaikesta huolimatta. Omasta moraalittomuudesta omaan myös kokemuksia ja eräs sellainen tuli mieleeni, kun luin blogistikaverini Uusi Suomi Puheenvuoron Google Discover syötteessä ja se oli otsikoitu ’näpistyksistä’. En edes avannut Penttisen blogilinkkiä, kun ajatukseni palasi ajassa noin 35 vuotta taaksepäin Pirkkalaan, jolloin kuuluin erääseen koulupoikien näpistelyryhmään, mutta se leikki loppui sinä samaisena kesänä ja olenkin sen tarinan jo aiemmin julkisesti kertonut.

Silti oma pienoinen näpistelyhistoria saa itsessäni aikaan suhteettomasti huonoa mielialaa ruokkivaa fiilistä ja tätä juuri ajoin takaa, kun aluksi viittasin elämän epämiellyttäviin muistoihin. Teot ovat usein niitä, jotka olisi halunnut jättää tekemättä. Positiivisesti ajateltuna voi olla hyvä, että omatunto kolkuttaa vaikkakin omasta mielestäni suhteettomasti ja siinä on myös yksi syy-yhteys vuonna 2002 alkaneeseen vaikeaan depressioon ja sittemmin psykoosiin.

Kukaan ei ole minulle erityisesti opettanut koskaan moraalia muuta kuin koulussa ja muistan yhden koulun valistustarran ala-asteelta, jossa luki ”käytä päätä, älä nyrkkiä.” Moraalia lienee silloin melko mahdotonta itsekseen tai muutenkaan oppia, ellei koe syyllisyyttä, myötätuntoa saati omatuntoa. Mitä vanhemmaksi on tullut, niin sitä vähäisemmältä tuntuu muiden ihmisten jakama mielipaha, ellei sitten ole sitten kokenut melko rankkaa epäoikeudenmukaisuutta tai vastaavanlaista kohtelua.

Aikuisena ihmisenä voi valita oman seuransa ja se vie aikansa, ennen kuin ymmärtää tämän asian etenkin jos omaa jonkinlaista läheis- tai sosiaalista riippuvuutta. Toisaalta just esimerkiksi oma kaltoinkohtelu tai epäoikeudenmukaisuudentunne saavat edelleen pintaan itsessäni jopa vihantunnetta ja pidän sitä ihan oikeutettuna tunteena. Kaiketi pahimmilta elämässä tuntuu edelleen muistot omista moraaliltaan kyseenalaisista tavoista toimia, eikä minulla enää ole sitä uhoa ja tarvetta, että selittäisin oman käyttäytymisen aina virheettömäksi.

Takuulla minulla mieliala vaihtelee ja sopivasti ns. triggeröitynä tai suomeksi ärsytettynä etenkin väsähtäneenä saattaa mielenhallinta pettää esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, vaikka pyrin välttämään tietoisesti tällaisia sanallisesti aggressiivisia ylilyöntejä. Joskus tuntuu, että toiset ihmiset ovat saaneet monin tavoin eheämmän väylän aikuistumiseen, vaikka kaltaisianikin henkilöitä on takuulla samaan ikäluokkaan kuuluvina edelleen muitakin hengissä.

En silti ole kadehtinut sitten lapsuuteni jälkeen kavereiden hyviä ja upeitakin kotiolosuhteita. Tällä elämänkokemuksellani väitän, että raskaat kokemukset voi jollain tavoin kuitenkin kääntää jopa voimavaraksi. Itse en oikein tarkkaan osaa sanoa miten paljon erilainen ihminen olen tällä elämänkokemuksella kuin eheämmän elämän eläneenä. Otaksun silti, että oma moraalikäsitykseni on pitkälti sisäsyntyistä ja osittain peruskoululaitoksen kasvattamaa.

Toisin sanoen en usko moraaliltaan huonojen kokemusten suoraan kohentavan tai vaikuttavan henkilön moraalitasoon, vaikka paatunutkin väkivaltarikollinen voi halutessaan pidättäytyä rikoksista, mutta riski lienee monilla elinikäinen, jos stressipainetta tulee elämässä liikaa. Lopuksi voisikin ajatella, että ns. oman mielen näpäytys tai huonon muiston ilmaantuminen ajatuksiin saattaa ollakin osa moraaliltaan kunnollisten ihmisten elämää! 🙂

Viitatut blogit:

Juhani Penttinen

Näpistyksistä | Uusi Suomi Puheenvuoro

Oman blogini näpistelykertomuksista olen tainnut poistaa, kun en jaksanut kommentoimaan tulleita moralisteja.