Häpesin lapsena kotihelvettiä, joka lienee liki norjalaisen joukkosurmaaja Breivikin kokemaa lapsuutta

Juu vieläkin kaduttaa, kun moni lapsuusajan kaverisuhde jäi muodostumatta kotini hirveän sekä siivollisen että henkisen tilan takia. Jouduin kerran jopa käännyttämään noin 10-vuotiaana varhaislapsuuteni entisen naapurini ja parhaan kaverini pois ovelta, kun hän oli tullut Pirkkalassa käymään jostain ilmeisesti Etelä-Suomesta. Asuimme kyllä hyvämaineisella Vähäjärvellä, mutta kotimme oli kaikkea muuta kuin siisti ja isäni oli vaikeasti sairas Parkinsonin taudissa. Sain vertailupohjaa kotien siisteydestä joidenkin kaverieni luona käytyä ja muuten olisin voinut ollakin hyväuskoinen hölmöläinen lapsena tässäkin asiassa.

Joskus psykoottisena pidin itseäni yhtä kaltoinkohdeltuna lapsuudessani kuin norjalaista joukkosurmaaja Breivikiä. Eipä se lapsuuteni ja nuoruuteni kovin hääviä ollut, vaikka sain elää suomalaisen elintason voimallisen nousukauden 1980-luvun lapsena. Päin helvettiä meni myös nuoruuteni, joka asettui koulukotivuoden 1993-94 jälkeen uomaansa Tammerkosken lukion aikuislinjalla tai iltakoulussa, josta kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1998. Merkittävästi itsevarmuutta nuoruuteni toi myös vuoden 1997 syksyllä saamani työpaikka Galvanoimis Oy:n kuumasinkityslaitoksella. Pää ei vain kestänyt sitten vuosituhannen vaihteen jälkeen ja ensimmäiset vakavat depressio-oireeni puhkesivat vuoden 2002 syksyllä.

Lopulta olin avoimessa psykoosissa ja itsemurhariskissä vuodenvaihteessa 2004. Tänä päivänä ajattelen olen kaikesta huolimatta entistä vakuuttuneempi, että olenkin elämässä selviytyjä kuin mikään luuseri ja olen myös ennemmin sopeutuja kuin sopeutumaton, vaikka oikeudentuntoni kapinallisuutta likipitäen onkin minuuttani niinikään.

Ps. Kiitos, että saan vielä kerran kirjoittaa julkisesti elämästäni. Tuskin historiastani enää tämän jälkeen mitään sanottavaa onkaan.