Moraalifilosofinen käsikirjoitus ’Ihmisyyden harmaa alue’ (julkaistu vuonna 2014)

Ihmisyyden harmaa alue

Moraalifilosofista pohdintaani hyvän ja pahan suhteellisesta rajasta ihmisten välillä.

kirjoittanut Kimmo Hoikkala

Johdanto

Kirjani Ihmisyyden harmaa alue idea on syntynyt viimeisten vuosien aikana, koska olen pohtinut itsekseni melko paljon hyvän ja pahan välistä suhdetta. Kirjoittajan taustaa minulla on lähinnä blogi-palstoilta, jota ennen viihdyin paljon mielenterveysaiheisilla anonyymeilla keskustelu-foorumeilla. Nämä foorumit olivat lähinnä vertaistukiperiaatteella toimivia kirjoitusareenoita, vaikka joskus tukivaikutus saattoi jäädä jopa negatiiviseksi.

Ensimmäisen omakustannekirjani Kuntoutujan tie (ilmestyi v. 2010) perustui paljolti juuri vertaisfoorumin kirjoituksiin. Ennen Kuntoutujan tie kirjan ilmestymistä olin jo kirjoittanut blogia, vaikka kirjoittaminen perustui vielä tuolloin osaltani anonyymiteettiin eli nimimerkkikirjoittamiseen. Myös Kuntoutujan tie on salanimellä kirjoitettu. Kuitenkin tulin jo vuonna 2011 toisiin ajatuksiin anonyymin kirjoittamisen suhteen.

Lopulta rohkaistuin niin paljon, että uskalsin liittää kirjoitusteni viereen oman kuvani. Tässä blogimerkintä blogistani ’Hermiitti kertoo’ (http://hermiitti.blogspot.fi), josta tässä kirjassani myös joitakin muita kirjoituksia lainauksina jos ei ole erikseen muuta mainittu.

”lauantai 1. syyskuuta 2012

Jouduin muuttamaan kantaani

Itse olen kallistunut omalla pärstäkuvalla kirjoittamisen puolelle, koska kukaan tuskin pystyy osoittamaan merkittäviä haittoja pärstäkuvalla esiintymiseen kirjoitustensa yhteydessä. Saattaa olla jopa niin, että viestinnän taso kohentuu, kun sivupalkissa (eli nettinäytön reunassa) näkyy kirjoittajan oma kuva. Toisaalta tässä blogissa voi jatkossakin kirjoittaa kommentteja täysin anonyymina, mikäli ne vain ovat hyvän maun mukaisia, niin julkaisen toki kaiken. Vahva käsitykseni kasvottoman anonymiteetin puolesta johtui lähinnä siitä, etten tuntenut sosiaalisen median luonnetta näin tarkasti kuin nykyään. Asia ei toisaalta ole minulle sen merkittävämpää vaikka korostettaisiinkin omaa kuvaa vaan ehkä edelleen päinvastoin.”

Jo Kuntoutujan tie kirjan alkuvaiheessa psykoosikertomuksessa vilahtaa käsitteenä hyvyys ja pahuus. Tuolloin elettiin vuosia 2003 ja 2004, kun olin syvimmissä psykoosin vaiheessa. Psykoosi oli minulla lähinnä paranoidinen. Aistihavaintojeni tulkinta oli pahimmillaan täysin virheellistä ja kovin nopeaa. Psykoosissa oli selvä juoni, jonka mukaan omaiseni yrittivät ajaa minut itsemurhaan median avulla. Media painosti minua kierosti itsemurhaan. Esimerkiksi iltapäivälehtien lööpeissä oli rivien väliin piilotettuna sanoma juuri minulle. Kuitenkin psykoosissa oli harhoista huolimatta joitakin tavallaan myönteisiä kokemuksia kuten se, että olin sittenkin ihmiskunnan tuleva toivo, vaikka en ollutkaan tästä täysin vakuuttunut.

Toisaalta sairaalassa ollessani WAIS-testauksessa luulin, että minua testataan sen vuoksi, olenko pätevä Suomen kuninkaaksi. Harhamaailmani oli tavallaan johdonmukainen mutta silti äärimmäisen painostava, jonka vuoksi ennen sairaala-hoitoa oli myös itsemurha lähellä. Suhteeni itseeni oli psykoosissa hyvin ambivalenttinen jos se oli sitä myös läheisiini. Tavallaan välitin omaisistani, vaikka välillä saatoin tuntea myös päinvastoin. Itsestäni en tiennyt, että miten minuun suhtaudutaan. Tässä lainaus omaelämäkerrastani Kuntoutujan tie (s. 10):

”Välillä en tosiaan tiennyt, pidettiinkö minua Suomen pahimpana tyyppinä vai tulevana toivona.”

Pohdiskeluni hyvän ja pahan rajoista on siis lähtenyt käyntiin todenteolla jo psykoosissa vuonna 2004. Tähän voi olla syynä, että olen ollut epävarma ihminen itseni suhteen. Itsetunto-ongelmia lienee tosiaan ollut ja niitä voi olla vieläkin. Lisäksi minulla on myös ollut luottamusongelmia läheisteni suhteen. Tällä hetkellä luotan itseeni ja läheisiini ehkä niin hyvin kuin voin yleensä luottaa. Luottamuksen tunnetta voi hieman häiritä hoidossa oleva sairauteni paranoidinen skitsofrenia, vaikka olen mielestäni siitä ihan hyvin kuntoutunut. Tämä kirjani Ihmisyyden harmaa alue voi olla kuntoutumistani edelleen edesauttava asia. Kuntoutuminen on nimittäin nähdäkseni uudenlaisen ajattelumallin omaksumista enempi tai vähempi toisten ihmisten tukemana.

Kuntoutujan tie kirjan lopussa olen päiväkirjamerkintöjen kohdalla psykoottisissa ajatuksissa pohtinut myös suuria filosofisia asioita. Olen kirjoittanut seuraavaa (s. 426):

”25. heinäkuuta 2008 15:48

Asiaa hyvyydestä ja pahuudesta eli valosta ja pimeydestä:

Mielestäni jokaisessa ihmisessä on valoisa ja pimeä puoli, mutta kaikki eivät sitä vain tiedosta tai eivät halua sitä tiedostaa.”

Nyt olen mielestäni valmis pohtimaan hyvyyden ja pahuuden suhdetta kirjan voimalla. Tänään olen saanut tämän kirjan sisällysluettelon blogissani ’Hermiitti kertoo’ julkaistua. Lisäksi olen miettinyt kirjoittamista edesauttavia kysymyksiä sisällysluettelon otsakkeiden alle.

Sisällysluettelo kirjassa Ihmisyyden harmaa alue on seuraavanlainen:

1. Johdanto

2. Käsitys pahasta

3. Käsitys hyvästä

4. Hyvän synkronointi pahan kanssa

5. Pelaaminen – paras voittakoot?

6. Lainsäädäntö

7. Markkinatalous – tavoite saada ihmiset tekemään hyvää?

8. Käyttäytyminen

9. Moraalinen yhteenveto – ihmisessä on toivo!

10. Loppu – valo, pimeys vai siltä väliltä?

Haluan kiittää inspiraatiostani tähän kirjaani lukuisia nettikeskustelukavereitani ja myös suomalaista pahuuden virallista asiantuntijaa tutkimusprofessori, ylilääkäri Hannu Lauermaa, jonka analyyttistä viestintää ihailin mediassa muistaakseni jo ennen vaikeampaa psykiatrista sairastumistani. Lisäksi Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman teos Huijaus (Duodecim 1. painos 2008) oli ajatuksia herättävää luettavaa. Toisaalta Lauermasta riippumattomista syistä olen hyvän ja pahan filosofiaa miettinyt, kuten mietin ja pohdiskelen tässä kirjassanikin, vaikka vaikutusta kirjoittamiseeni on etenkin kirjalla Huijaus ja jossain määrin ehkä myös Pahuuden anatomia (Edita 1. painos v. 2009) kirjalla. Moraalifilosofiaa ovat Suomessa pohtineet takuulla monet muutkin henkilöt.

Itse ajattelen tätä kirjoitusurakkaani aloittaessani, että kansantajuinen populäärikirja moraalifilosofiasta kuitenkin suomalaisten kirjallisten teosten joukosta puuttuu. Korpifilosofeja ihannoivana haluaisin kuulua heidän joukkoon, jonka vuoksi tässä on kokoelmateos moraalifilosofiasta nimeltään Ihmisyyden harmaa alue. Tämä teos toimikoot myös korpifilosofian jykevänä puolustuksena, koska ei meille elämää nähneille kansan syvien rivien ääressä oleville pidä ikinä kenenkään tulla sanomaan seuraavasti: ”hyvä päätelmä mutta väärin ajateltu.” Kaikki näkökulmat on syytä ottaa huomioon. Toivon mukaan kirjani herättää ajatuksia ja kannustaa pohtimaan moraali-filosofiaa vaikka ei oltaisikaan filosofian tohtoreita. Kiitän vielä lopuksi erityisesti niitä läheisiä ihmisiä, jotka ovat suhtautuneet kirjoittamisharrastukseeni ymmärtäen ja myönteisesti.

Oulussa 28.3.2014 Kimmo Hoikkala

 

Käsitys pahasta

Jo Raamatun alkukirjoissa on syntiin lankeaminen, joka puolestaan johtuu siitä kun Jumalan sääntöjä ei noudateta paratiisissa. Onko hyvyys sitten pelkästään sääntöjen noudattamista? Entä jos säännöt ovat tyhmiä ja vääränlaisia. Eikö tällöin olisi viisasta ja oikeamielistä vastustaa sääntöjä? Kuka sanelee sitten säännöt yhteiskuntaan? Yhteiskunnassa on myös velvollisuuksia ja jopa oikeuksia, joita voidaan tarvittaessa muokata demokraattisin päätöksin Eduskunnassa. Entä jos äänestysprosentti jää aikuisväestöllä alle 60 prosentin tai peräti alle 50 prosentin, niin toteutuuko demokratia parhaalla tavalla.

Miten on demokratiassa sellaisten kansalaisten asian laita, joilla ei ole äänioikeutta kuten lapset ja muut vajaavaltaiset. Kuunnellaanko lapsia ja muita vajaavaltaisia riittävästi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa? Epäilen että poliittinen järjestelmä Suomessa ei edes pyri kuulemaan niitä henkilöitä ainakaan parhaalla mahdollisella tavalla joista päätöksenteossa on usein kyse. Selvä asia on, että lapset ja muut vajaavaltaiset ovat eniten riippuvaisia yhteiskunnastamme. Äänioikeutta vailla olevat kansalaiset tarvitsevatkin erityisen voimakkaita henkilöitä ajamaan asiaansa, jotta heitä ei unohdeta yhteiskunnan taholta.

Vankilaan joutuu jos ei noudata yhteiskunnan sääntöjä riittävän hyvin. Pahan paikka olisi näin ollen vankilassa. Mikä sitten on kausaliteetti eli syy-yhteys vankilaan joutumiselle? Onko se huono kasvuympäristö, vääränlaiset sosiaaliset suhteet, päihteet vai biologinen perimä? Ehkä kuitenkaan kausaliteetti ei ole ratkaiseva, vaan ratkaisevinta on elää tässä hetkessä. Pitäisi kohdella myös vankeja kansalaisina, vaikka sitten jossain tapauksissa hieman erilaisina kansalaisina.

Voimme elää hyvässä yhteiskuntajärjestelmässä, joten onko meillä kaikilla yhdenveroiset mahdollisuudet tulla hyviksi kansalaisiksi tämän ajan Suomessa. Voi kuitenkin olla että kansalaisten kokema perusteeton eriarvoisuus on todellinen ilmiö. Ei ihmisarvo ole vakio Suomessa, vaan pahoiksi leimattuihin kansalaisiin ei luoteta eikä heille aina haluta antaa mahdollisuutta muuttua. Stereotyyppinen käsitys on leimaamista useimmiten pahassa ainakin mitä olen omasta näkövinkkelistä ympärilläni huomannut. Onko kansalainen parempi kuin löytää jonkun pahemman kansalaisen? Ihmisiä luokitellaan monissa paikoissa. Varmasti on totta, että luokittelulla voidaan usein pyrkiä hyvään lopputulokseen. Miten potentiaalisesti kroonisesti paha kansalainen sitten pitäisi luokitella? Kaikille pitäisi kuitenkin luoda puitteet muuttaa käyttäytymistä.

Onko parempi vastata pahaan pahalla? Parempi varmaan olisi pyrkiä hyvään tekemättä pahuutta. Pahan toteuttamisen este on monille estokäyttäytyminen. Mieli tekisi tehdä jotain pahaa, mutta pieni mietintätauko saa ihmisen järjen takaisin. Tässä voi vaikuttaa myös sosiaalisen hyväksynnän tarve jatkossa. Kun tekee lievästi pahuutta, niin silloin riippuu täysin pahuuden kokijoista että miten pitkiin kostotoimenpiteisiin kokijoiden joukossa ryhdytään.

”keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Kosto ei ole oikeutettu!

Milloin kosto on oikeutettu vai onko se sitä milloinkaan? Mielestäni kostoajatukset ovat ihmisille ominaisia, mutta ovatko kostoajatukset opittua käytöstä vai syntyvätkö kostoajatukset ilman mitään pään ulkopuolisia vaikutteita? Tietenkin kostoajattelu alkujaan syntyy siitä, että on kokenut jonkun tason vääryyttä vähintäänkin omasta mielestään. Mikä auttaa kostoajatuksiin? Itse ajattelisin, että kostoajattelusta voi olla vaikea päästä pois, jos on henkisesti kypsymätön ihminen. Monet todellakin puhuvat oikeutetusta kostosta, mutta eikö silloin olla jo pimeydessä? Mielestäni Mahatma Gandhin organisoima aseeton kansannousu Intiassa oli juuri sitä elämänfilosofiaa jota itse haluaisin oppia yhä. Tappaminen saattaa olla joillekin helpompaa kuin sovintotien löytyminen, josta löytyy valitettavan paljon juttua historiankirjoista. Mehän olemme onneksi järkeviä ainakin niin kauan kuin olemme rohkeita itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Ehkäpä epäkohdat pitää tuoda ainoastaan julki, eikä se mielestäni ole kostamista. Puolestaan asioihin takertuminen lienee usein sukua kostoajatuksille. Lisäksi ääritapauksissa pitää luottaa valvoviin viranomaistahoihin.”

Miten sitten kostoajatuksista voi päästä eroon? Kun tajuaisi, että kosto ei johda mihinkään, vaan joskus kosto johtaa toiseen kostoon jne. Paha sai palkkansa voi moni kostaja sanoa tyytyväisenä, kun toinen kokee onnettomuutta. Eikö tällöinkin ole jo hiukan päästä vinksallaan? Karman laki tai fatalistinen käsitys elämästä on tapa tietenkin selittää erilaisia ihmiskohtaloita. Kuitenkin olisin varovainen fatalistisen käsityksen omaksumisesta itsensäkin suhteen, koska syy-yhteys esimerkiksi masennustilaan ei ole pahuus. Jos kohtalo-oppi ottaa vallan, voidaan ajatella masennuksen olevan elämän tarkoitus. Kyllä yhteiskunnalta voi hakea ajattelumallien uudelleenjäsennykseen tukea tietenkin myös mielenterveydellisistä hoitopaikoista.

Helposti voisi ajatella, että pahuutta on monenlaista ja monenasteista ihmisten keskuudessa. Voiko sataprosenttisen pimeyden tason sitten saavuttaa, jos ihmisen ajatellaan olevan tällöin täydellisen haitallinen ympäristössä oleville ihmisille. Jopa Hitlerillä oli kuitenkin omat uskottunsa, joita Hitler palkitsi ruhtinaallisesti. Hitler tarvitsi suuren joukon taakseen, että hän sai armeijan liikkeelle. Hitlerin vastustajien elinajanodote saattoi tulla nollattua hyvinkin pian, jos Hitlerille uskolliset joukot tämän asian kuulivat. Onhan näitä hirmuhallintoja vielä tässäkin ajassa, josta ääriesimerkkinä on Pohjois-Korean tilanne. Periaatteessa teoreettinen tapaus voi tulla kyseeseen ihmiselon sataprosenttisena pahuutena. Erakkona elävä pahanlaatuinen ihminen voisi olla absoluuttisesti pahuudessa kiinni ainakin ajatustasolla ja tällöin voi olla taustalla psykoottisia ajatuksia, jotka oikeanlaisella psykiatrisella hoidolla voisivat ainakin lieventyä. Entä jos on valtiotasolla erakko, niin eikö tässä ole sama riski olemassa ilman toisten valtioiden antamaa hoitoa?

 

Käsitys hyvästä

Perinteisesti ajateltuna lainkuuliainen kansalainen lienee hyvä. Pyrkimys tehdä hyvää tekemättä pahaa lienee jo korkeampi tavoite. Humaani ajattelu on kuitenkin selvä perusta ajattelumallille, jolla voi olla ihmisenä parempi. Etenkin erilaisuuden sietämistä ajattelen humanismin olevan. Onko uskovainen ja uskonnoton sitten samanveroisia kansalaisia vai kumpikin toistaan parempi? Ehkä kumpikin voi pitää itseään parempana, mutta kuka sen määrittää kumpi on parempi. Parempi lieneekin se osapuoli, joka toisen ihmisen omanlaisena hyväksyy. Onko elinkaarimalli sitten moraalisesti kestävämpi kuin kuolemattomuusmalli taivaspaikkoineen? Mielestäni ei ole, jos toinen ihminen on aidosti uskovainen. Teennäisyys toisaalta syö moraalia. Ehkä korkea moraali on sitä, että ihminen käyttäytyy siten kuin itsestä tuntuu hyvältä eikä siitä olisi muillekaan haittaa.

Kilpailun voittajan voi ajatella olevan parempi ihminen. Onko moraali sittenkin kilpalaji ja pääseekö myös kaikki moraalin unohtaneet kisaan? Ei ole toinen toistaan parempia ihmisiä, koska on vain ihmisiä vaikkakin erilaisia ihmisiä. Hyvyydellä kilpailu ei voi olla kovin järkevä laji, varsinkin jos vielä käyttäytyy vastoin omaa tahtoaan, teennäisesti ja muuten epäaidosti. Joku voi tehdä moraalisesta teosta numeron ja samalla haluaa tulla huomatuksi. Joku puolestaan ei sitä tee, vaikka olisi tehnyt moraalisesti aivan samankaltaisen teon. Tekojen avulla ei ihminen tule paremmaksi, mutta tekojen avulla voi auttaa muita ihmisiä tai sitten teoilla voi kalastella vähintäänkin muiden sosiaalista suosiota. Manipulaatio on yleistä ja sen keinona lienee usein hyväksi naamioitu paha. Aluksi voit pahasta asiasta saada tietynlaisen kuvan hyvältä vaikuttavalta ihmiseltä. Totuuden valjetessa huomaat, että sinua on vedätetty tai huijattu pahastikin. Luottamus voidaan siis aina pettää, vaikka hyvät ihmiset eivät omasta mielestä petä ilmeisesti neuroottisina yksilöinä ikinä toisten luottamusta.

”24. heinäkuuta 2008 10:35

Parasta manipulointi on silloin, kun sitä ei edes itse tiedosta.”

-Kuntoutujan tie s. 426

Sosiaalisissa tilanteissa on yleistä myös käyttäytyä tietynlaisen roolin mukaan tilanteiden mukaan. Onko tämä sitten hyvää ihmisyyttä? Roolissa voi olla oppilas, jolloin kunnioittaa opettajaa. Tällöin rooli on mielestäni paikallaan, koska ei opetuksesta mitään tulisi, jos oppilas pitää opettajaa itseään kyseisessä opetusasiassa pätevämpänä ja siten parempana. Parasta voisi olla ihmisen kannalta suhteuttaa itsensä realistisesti muiden joukkoon, mutta tämä voi olla kovin hankalaa useammasta syystä johtuen. Syitä voivat olla ainakin seuraavat asiat: sosiaalisen palautteen puute ja sosiaalisen palautteen virheellisyys.

”lauantai 7. huhtikuuta 2012

Ihmiselon mysteerejä: ihmisen itsensä suhde muihin ihmisiin

Miten nähdä itsensä muiden joukossa mietityttää varmaan monia muitakin ihmisiä kuin minua. Yksi lähtökohta voisi olla tässä tarkastelussa sosiaalisen statuksen tai ansiotason vertaaminen muiden ihmisten vastaaviin asioihin. Toki vertailua voi käydä myös monin muunlaisinkin seikoin. Joillakin voi ainakin vaikuttaa olevan esimerkiksi suurempi läheisverkosto kuin toisilla. Jotkut osaavat mielestäni paremmin ilmaista itseään taiteellisesti kuin meikäläinen. Ehkä suurin ongelma itsensä suhteuttamisessa toisten joukkoon on siinä, että täysin realistiseen käsitykseen tuskin pääsee muuta kuin vahingossa, koska joukossa on aina niitä jotka kyseenalaistavat tietynlaiset itsearvioinnit. Masentuneena näkee itsensä varsin usein melko mitättömänä suhteessa muihin ihmisiin, kun taas suuruusharhoissa näkee itsensä merkittävästi muita parempana, vaikka totuus on jotain masennuksen ja suuruusharhojen väliltä. Voihan joku tietää olevansa suuri jollakin elämän osa-alueella, vaikka muut eivät sitä tunnusta, mutta tällöin on kyse poikkeuksellisista ihmisistä, jotka kulkevat tavallaan aikalaisiaan edellä. Itsetunto puolestaan koostuu monesti käsittääkseni siitä, että tuntee olevansa hyvä jossain tai edes riittävän hyvä. Paras keino ruokkia itsetunnon kasvua lienee positiivinen mutta silti realistinen palaute. Rakentava kritiikki on toisaalta sellaista, että se ei välttämättä ruoki itsetuntoa, mutta se auttaa näkemään itsensä paremmin suhteessa muihin kanssaihmisiin. En kannata missään nimessä katteetonta kehumistakaan, koska se saattaa saada vääristyneesti itsetuntoisen ihmisen entistä enemmän harhapoluille. Omaa suhdetta muihin ihmisiin harva jaksaa syvällisemmin kokemukseni mukaan miettiä, vaikka kaikki sitä kai joskus miettivät, vaikka sen ehkä kieltävätkin.”

Auttaminen on varmasti useimmiten ihan aitoa. Kuitenkin jopa auttaja voi kokea houkutuksen ja ottaa kunnian itselleen. Kunniakaan ei kaikille riitä, vaan joitakin voi kiinnostaa autettavan perintö niin paljon, että autettavalta saatetaan odottaa taloudellista hyötyä. Aidoin humanismi on myös aidoin hyveellisyys. Humanismi hyväksyy ihmiset sellaisina kuin olemme eikä meidän tarvitse silloin erikseen selittää mitään olemattomia tai saati kiistää itseltämme olemassaolo. Ihmisyyden erilaiset ilmenemismuodot ovat rikkautta, vaikka joskus hyvänä pysyminen voi olla vaikeaa, kun kohtaa pahuuden henkilökohtaisesti.

 

 

Hyvän synkronointi pahan kanssa

Tässä kirjan luvussa pohdin hyvän ja pahan vuorovaikutusta toistensa suhteen. Voi ajatella että esimerkiksi ihmisten sivistäminen on pelkästään hyvyyttä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole aivan tosiasia tai sivistyksen hyvänlaatuisuus riippuu vahvasti siitä miten sivistys määritellään. Sivistystä voisi olla hyveellisimmillään humaanin ihmiskäsityksen omaksuminen, eikä niinkään akateeminen usein vahvasti omista henkilökohtaisista tarkoitusperistä liikkeelle lähtenyt tarve sivistyä. Toki akateeminen henkilö voi olla joskus myös humaanin ihmiskäsityksen omaava henkilö. Humaani ihmiskäsitys pitää nähdäkseni kaikkia ihmisiä samanarvoisina joskin yksilöllisinä ihmisinä. Kouluttautunut henkilö voi kokea omaa paremmuuttaan toisiin nähden, joka on ymmärrettävää mutta ajatus on tällöin tasa-arvoista humaania ajattelua vastaan. Sivistyksen saavuttamiseen ei tarvitse akateemisia tutkintoja, vaan oleellisempaa on ihmisen suhtautuminen muihin ihmisiin. Erilaisuutta on opittava sietämään, koska itse en ainakaan usko siihen että erilaisuuden sietäminen olisi ihmisellä luontaisena esiintyvä ominaisuus.

Mistä sitten voi tietää onko riittävän humaani ihminen, jotta voi sellaisena itseään pitää. Riittävä sivistystaso humaanilla ihmisellä on silloin, kun tiedostaa omien tarkoitus-periensä olemassaolon ja oman motivaatiorakenteensa melko tarkkaan. Realismiahan se lienee, että kaikilla ihmisillä on omat tarkoitusperät elämässään vaikka ei niitä toisi julki. Tarkoitusperiä on sitten lähinnä kahdenlaisia joko hyviä tai pahoja. Joskus nämä tarkoitusperät voivat myös kääntyä ihmistä itseään vastaan, jos on kyseessä esimerkiksi vaikea masennuspohjainen oireilu. Suhteeton syyllisyydentunto masennustilassa on juuri se tunne jota tässä yhteydessä tarkoitan. Masentuneena ihminen voi ajatella olevansa kaikin puolin epäkelpo, vaikka ei tällainen ihminen olisikaan. Joskus harhaisessa psykoosissa voi tulla mieleen ajatukset, joiden mukaan olisi parempi kuolla, jotta muiden elämä kohentuu. Jos jotain hyvää tällaisista ajatuksista on haettava, niin ehkä suhteettomista syyllisyydentunteista selviytynyt ihminen voi laajentaa ymmärrystä ihmisyydestä.
Onko ihminen sitten todellakin omien kokemusten ja ympäristön vaikutusten summa? Kokemus voi olla myös jokin kyseenalainen teko toista ihmistä kohtaan. Useimmilla ihmisillä myötätunto muita kohtaan on kunnossa, jolloin voi kokea syyllisyyttä ja lievimmillään häpeää kyseenalaisista tekojen seurauksena. Ihmisen henkilöhistoriasta voi tehdä päätelmiä tämän hetken käyttäytymisen suhteen, vaikka täsmälliset syy-yhteydet voivatkin jäädä pimentoon.

Voiko lähtökohdiltaan paha ihminen sitten tiedostaa pahuutensa itse? Uskoisin että voi tiedostaa ja tällöin toipuminen parempaan elämään lienee erityisen mahdollista. Vapauttava tieto kaikille itsensä pahoiksi tunteville ihmiselle on tieto, jonka mukaan ihminen on pahaan taipuvainen mutta yleensä hyvään pyrkivä. Ihmissuhteet ovat ihmiselle hyvinvointia edesauttava tekijä. Ennen vakavampien sosiaalisten suhteiden solmimista on kuitenkin hyvä, että pitää ja arvostaa itseään omanlaisena ihmisenä yksilöllisen kasvuympäristön ja kokemusten myötä. Ihmissuhde lienee usein tasan yhtä vahva kuin sen molempiin suuntiin kulkeva ymmärrys toista ihmistä kohtaan. Ystävyyssuhde voi toimia, jos molemmat tuovat jotain pöytään eikä toinen vain ole tyhjentämässä pöytää. Ystävä on myös parhaimmillaan sosiaalinen peili, johon voi turvallisesti peilata minuuttansa ettei se herätä toisessa ennalta odottamattomia reaktioita.

”maanantai 5. maaliskuuta 2012
Ihmisen kategorisointi on helppoa!
Eikö olekin helppoa vetää johtopäätökset sellaisesta ihmissuhteesta, joka ei ole toiminut täydellisesti oikeastaan ikinä. Tällöin on helppoa lytätä toinen ihminen alimpaan tulipätsiin, vaikka lytätyn ihmisen arvo lyttääjän nähden olisi annettujen näyttöjen perusteella paljon merkittävämpi kuin moni haluaa nähdä, koska vain negatiiviset kokemukset lytätystä hallitsevat keskustelua. Suomalainen on niin kauan hyvä, kunnes joku kävelee hänen ylitseen, jolloin suomalainen siirtyy yhteen paraatilajeistansa siis pitkävihaisuuteen. Antamalla anteeksi ja joskus anteeksipyytäen säilyvät suhteet ihmisiin parempina, koska kaikille niitä kämmejä tai virheellisiä käyttäytymismalleja elämässä aina sattuu. Ei viisaus ole kaukana, jos tajuaa että jokaisessa ihmisessä on hyvä ja paha, mutta kaikki eivät edellistä tiedosta. On myös paljon lähinnä toisen menestyksestä ja jopa oppineisuudesta vaivautunutta ilmapiiriä Suomessa joskus havaittavissa. Eivät kaikki pärjää ikinä missään siten kuin haluaisivat, mikä johtaa ehkä joskus epätoivoisiin ajatuksiin. Ei elämä olekaan kilpakenttä, koska jokainen pääsee maaliin aikanaan. Se mitä tapahtuu elämän ja kuoleman välillä riippuu paljolti yhteiskunnasta jossa elämme, mutta myös aina sen pitäisi olla myös jossain määrin kiinni yksilöllisistä ominaisuuksistamme. Organisaatio, jossa kukin toimii, ei ole mielestäni niin tärkeää kuin se, että erilaisten yksilöiden kesken suvaitaan myös erilaisuutta. Toimiiko muuten mikään ihmissuhde ikinä täydellisesti? Ehkä ajoittain, mutta ei riittävän pitkällä tähtäimellä ikinä, sillä vaikka kaikkien mielen perusvointi pysyykin hyvänä, niin silti mielialat saattavat vaihdella. Elämän haaste on mielestäni osin siinä, miten kohdata huonot päivät, varsinkin jos ne itse tiedostaa hyvin.”

Sosiaalisuuden merkittävä este ihmisten välillä on luottamusongelma toiseen ihmiseen tai ihmisiin. Käsitykseni mukaan on parempi ennemminkin luottaa toiseen ihmiseen kuin epäillä kaikkia ympärillä olevia ihmisiä. Luottamuksen puolesta puhuu varmaankin aiemmat kokemukset sosiaalisista suhteista. Tietenkin järki-ihminen jättänee pienen varauksen myös sille että luottamus toisen ihmisen taholta petetään. Joskus luottamusta voidaan väärinkäyttää omien asioiden ajamiseen. On myös jopa selvän ja konkreettisen hyödyntavoittelijoita toisten ihmisten kustannuksella, jolloin hyväksikäytetyn pitäisi olla sen verran viisas, että huomaa tämän ja puuttuu siihen tai katsoo sitten vain läpi sormien. Toki on myös ihmisiä, jotka voivat vahingossakin hyötyä toisista ihmisistä. Sanoohan vanha suomalainen sananlasku: ”rehellisyys maan perii.”

On vaikea hinnoitella tietenkin rehdin ystävyyden merkitystä, jos siitä alkaa tuntea kiitollisuutta. Kiitollisuudentunne puolestaan on tietynlaisilla ihmisillä ehkä jopa riesakin, kun tuntee tarpeen hyvittää toisen hyvät teot, ettei jäisi vain vahingossakaan velkaa. Hyviä tekoja on vaikea hinnoitella, koska joskus hyvät teot voivat olla jopa ihmiselämän jatkuvuuden perusta. Toisaalta tarvitseeko loppuikä kiitellä toista ihmistä, jos on kokenut toisesta merkittävän hyödyn itsensä kannalta. Ystävyyden hintaa tosiaan ei voine määrittää, koska ystävää ei vakuuta pelkällä rahalla. Paremminkin asia lienee niin, että jos on huomattavan paljon omaisuutta, niin ei enää tiedä ketkä roikkuvat kintuissa rahan vuoksi ja ketkä ovat aidosti ystäviä. Hierarkiassa moni haluaa kuitenkin ylemmäksi, jonka vuoksi moni korkea-arvoinen ystävä voi olla tärkeä jos aikoo saada esimerkiksi korkeamman aseman yhteiskuntamme sosiaalisessa hierarkiassa. Miten sitten käy, kun huomaakin tulleensa huijatuksi ainakin näennäisesti läheiseltä vaikuttaneessa ihmissuhteessa. Onko parempi vain hyväksyä tilanne osana ihmiselämän monimuotoisuutta. Voihan sitä kääntyä itsekin samanlaiselle pimeämmälle tielle ja valita kostotoimenpiteet, kun on kokenut vääryyttä toisen ihmisen taholta.

Ihminen jäänee kuitenkin hyvin läheisissäkin ihmissuhteissa osittain arvoitukselliseksi ainakin omanlaatuisten ajatusprosessien johdosta. Parisuhteen rakkaus voidaan myös käsittää usein väärin. Toinen voi uskoa toisen muuttuvan, jos vielä jaksaa muutaman vuoden olla suhteessa. Kuitenkin tämä voi olla väärä uskomus, etenkin jos toinen osapuoli parisuhteessa on erityisen omistushaluinen.

”Luonnehäiriö vai vain paha ihminen?

Minulla on sellainen käsitys monesta pahemman luokan luonnehäiriöisestä, että luonnehäiriö on vain tekosyy ihmisen pahuudelle. Myös niin sanotun luonnehäiriöisen läheiset usein selittävät aina asiat parhain päin, vaikka turpiin tulisikin vähän väliä. Läheiset ovatkin sokeita ihmisen todellisen pahuuden edessä, jolloin etsitään syytä jostain kuvitellusta diagnoosista. Esimerkkinä voin kertoa naisesta, joka hakee apua luonnehäiriöiselle aviomiehelle. Naiselle saattaa olla helpotus kuulla psykiatrian ammattilaisen mielipide mahdollisesta diagnoosista, mutta nainen jää edelleen sokeaksi tilanteen suhteen. Nainen voi ajatella, että kun hän vain tarpeeksi rakastaa niin mies vapautuu luonnehäiriön kirouksesta. Todellisuudessa nainen voi saada turpiin vielä noin viisi vuotta ennen kuin osaa luovuttaa ja hakea tukea eropäätökselle. Joskus voi tilanne helpottua vasta, kunnes luonnehäiriöinen mies jättää naisen. Vielä vuosienkin kuluttua suhteesta nainen ei välttämättä näe luonnehäiriöisen ex-miehen todellista pahuutta. Nainen selittää edelleen miehen käytöksen diagnoosilla, jonka voi parantaa rakkaudella. Nainen käy tukiyhdistyksissä kertomassa ex-miehen diagnoosista. Saattaa olla, että tällöin nainen yhä kertoo ex-miehen olleen ihana mies ilman diagnoosiaan, vaikka kyse onkin ollut vain ihmisen pahuudesta vai onko? Mitä ajatuksia keskustelunavaukseni herätti?”

-Kuntoutujan tie s. 364-365

Rakkaus voi olla henkilöpalvontaa tai sitten se voi olla kokonaisvaltainen tila, jossa ymmärretään ihmiselon pitävän sisällään kaikilla sekä pimeyttä ja valoa, mutta näiden suhde riippuu sitten enemmänkin havainnoijasta.

 

Pelaaminen – paras voittakoot?

Pelaamiseksi määritän seuraavat elämän osa-alueet joko suoraan tai epäsuorasti:

1. Urheilu ja kaikki muu sen kaltainen kilpailu eri ihmisten välillä.

2. Koulujen sisällä on kilpailua, jonka jono määritetään oppilaiden arvosanojen perusteella.

3. Uhkapelaaminen.

4. Kaikki toiminnat joissa ihmisiä asetetaan eriarvoiseen asemaan.

Onko mielekästä asettaa ihmisiä milloinkaan jonoon vai olisiko parempi kasvattaa ihmisiä ennemminkin arvostamaan ihmiselon erilaisuutta? Ammattimaisella urheilulla on ehkä jalot pyrkimykset, mutta silti urheilulla on monia varjopuolia, kuten esimerkiksi kansallismielisyyden nousu. Esimerkkinä edellisestä pitää mainita, että jo Adolf Hitler oli isäntänä valtaan noustuaan kesäolympialaisille ennen suurempien sotatoimien aloittamista Berliinissä vuonna 1936.

Urheilussa ei kaihdeta käyttää kaikkia keinoja menestyksen perustaksi. On ehkä naiivi näkökulma väittää, että eikö rahan, maineen ja kunnian eteen ihminen ole valmis tekemään paitsi paljon työtä, mutta käyttämään myös mahdollisia kyseenalaisiakin keinoja menestyäkseen. Sosiaaliset taidot ovat kysyttyjä monessa urheilulajissa, jotta saa edes taloudellisen tuen valmentautumiselle. En jaksa uskoa, että huippu-urheilijat nousevat aina omin jaloin huipulle, vaan kyllä heitä autetaan päämäärään saavuttamisessa varsin laajalla sosiaalisella pelikentällä.

Urheilu on paitsi viihdettä yleisölle, niin se on myös ihmisen suorituskyvyn testipaikka olympiahengen mukaisesti: nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

”Mikä todella on urheilua?
9.2.2013 19:21

Olympialaisten motto kuuluu seuraavasti: nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin.

Nyt kysyn olisiko olympiakisojen mottoa tarpeen hieman korjata? Perinteisessä mielessä olympialaisista jäisivät kaikki arvostelulajit ja tarkkuuslajit pois. Mielestäni olympialaisten lajivalikoima on jo muutenkin liian suuri, koska on olemassa ns. marginaalisia olympialajeja kuten jääkiekko, jonka mitalimaat ovat pitkälle tiedossa jo ennen itse kisoja. Olympialaisten periaate voisi olla lajeille se, että kyseistä lajia harrastetaan ainakin neljänneksessä olympialaisiin osallistuvista maailman valtioissa. Tämän verran alkuun olympialaisista, mutta mikä sitten todella on urheilua? Onko shakki urheilua? Onko tanssiminen urheilua? Onko kortinpeluu urheilua? Onko kirjoittaminen urheilua? Ovatko ns. välinelajit ollenkaan urheilua?

Taitolajit ovat mielestäni urheilua kuten shakki ja shakin pitäisi olla olympialaji, ja olympialaisten mottoa tulisi laajentaa sanalla taidokkaammin. Tanssiminen perustuu puhtaaseen makuarviointiin, eikä sitä voi pitää urheiluna. Kortinpeluussa ns. tuuri ratkaisee usein voittajan jo jaetuista korteista lähtien eli kyseessä ei välttämättä ole erityistä taitoa vaativa suoritus. Kirjoittaminen perustuu täysin makutulkintaan, vaikka oikeinkirjoitus vaatiikin jo hieman taitoa. Välinelajit eivät ole urheilua, joissa ohjastetaan esimerkiksi hevosta, vaan kyseessä on eläinavusteinen suoritus. Samoin voisi ajatella moottoriurheilusta, jossa esimerkiksi auton tekniset ominaisuudet ratkaisevat usein voittajan eikä pelkkä kuskin taidokkuus.

Yhteenvetona väitän, että urheilua ei pitäisi olla mikään muu kuin sellainen suorittaminen, joka ei jätä liian tulkinnallista tilannetta voittajasta. Hiihto voi olla vaikea laji, koska suksien kuljettaminen ladulla on myös pitkälti tekninen laji sikäli kun suksen ominaisuudet ja voitelu ratkaisee. Ehkä olenkin sitten armollisempi, että ulkoisten suorittajasta riippumattomien osatekijöiden summa ei saa olla liian merkittävä, mutta tämä on jo hyvin filosofinen kysymys että miten tämä ulkoisten tekijöiden summa määritetään?”

-http://hermiitti.vapaavuoro.uusisuomi.fi/

Suomalaisesta koulumaailmasta on oikeastaan lyhyt matka urheiluun ja päinvastoin. Suorituslaitos oppivelvollisuuden muodossa eli peruskoulu alkaa Suomessa esikoululla kuuden vuoden iässä. Peruskoulussa saa peruskansalaisvalmiudet ja mahdollisesti hyvän päättötodistuksen, jolla voi hakea jatkokoulutuspaikkaa. Peruskoulu arvioi oppisuoritukset asteikolla 4-10, mutta onko tämä suoritusarviointi aivan paikallaan? Vai pitäisikö kiinnittää yläasteellakin enemmän huomiota oppilaan niihin ominaisuuksiin, joiden avulla oppilas voisi olla mahdollisimman suureksi hyödyksi osana yhteiskuntaa. Peruskoululla on aikaa tällä hetkellä yhdeksän vuotta aikaa löytää oppilaalle suunta elämään, niin mistähän mahtaa johtua että monen suunta on täysin hukassa vielä yhdeksännen luokan jälkeen. Toki vanhempien vastuu on myös olemassa. Ja voi hyvinkin olla idealistinen kuva, että kaikille peruskoulun päättäville löytyy paras mahdollinen reitti edetä elämässä osana yhteiskuntaa. Kilpailu sopii ehkä urheiluun, mutta kilpasuoritus ei ole todellista oppimista, vaan oppiminen on oivaltamista ja opitun soveltamista käytäntöön.

Peleissä hyvät pelaavat paremmuudesta. Missä sitten ovat huonot pelaajat? Katsomossa kai sitten. Uhkapelaaminen on pelaamista jolla on vain henkilökohtainen tarkoitusperä. Tällöin ei pelata muita vastaan ja vaan itsensä puolesta, vaikka todennäköisintä on hävitä panos. Onko sellainen ihminen sitten parempi, joka ei pelaa uhkapelejä? Voihan siinä rahaa säästyä, mutta moraalin mittarina voi olla melko huono pitää uhkapelin välttämistä. Kuitenkin pelaaminen voi olla parhaimmillaan yhdistävä tekijä ihmisten välillä sosiaalisessa mielessä. Sosiaalisuus itsessään voidaan nähdä pelinä joissakin tapauksissa, kun kilpaillaan esimerkiksi parinmuodostustilanteissa. Sosiaalisessa ympäristössä ei ole aina merkitystä mitä asia koskee, vaan sitä miten asia esitetään. Sosiaalinen hyväksyntä on tärkeä osa elämää, vaikka sen taustalla voi ollakin hieman pelailun makua.

 

Lainsäädäntö

Lain tulkinta oikeusistuimessa määrää tuomion lainrikkojalle muille ihmisille haitallisesta käyttäytymisestä. Voiko olla kansalaisia, jotka osaavat käyttäytyä ilman lakikirjaa. Entä voiko olla kansalaisia jotka noudattavat lakia jopa neuroottisen pakkomielteisesti. Eikö ihmisen pitäisi hyväksyä oma mahdollisuus erehtyä joskus. Itse en halua uskoa, että keskeisin syy suomalaisten hyvään käyttäytymiseen on rangaistuksenpelko, eikä se sitä varmaan olekaan. Voiko käsitys omasta paremmuudesta kansalaisena olla joskus myös sitä, että luulee olevansa lainkuuliaisempi kuin naapuri, vaikka naapuri olisi yhtä lainkuuliainen. Lain rajojen testaajiakin on ehkä oltava, jotta voidaan kehittää lainsäädäntöä entistä paremmaksi. Onneksi lainsäädäntö Suomessa ei kuitenkaan suosi vahvimman lakia ainakaan suoraan, vaan Suomen laki turvaa kansalaisten oikeudet ja yhdenveroisen kohtelun ainakin tavoitteellisesti.

”maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vahvimman laki olisi seurausta anarkiaan vajoamisesta

Tasa-arvoinen ja sikäli yhdenvertainen kansalaisten kohtelu on myrkkyä anarkismin kannattajille, jotka käsittääkseni haluavat yhteiskunnasta sekasortoisen, jolloin vääjäämättä vahvimman laki olisi määräävässä asemassa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kuitenkin Suomi on demokraattinen oikeusvaltio, jonka yksi tae pitäisi olla kansalaisten yhdenvertainen kohtelu Suomen lain ja siten oikeuden edessä. Tietenkin on hurskastelua väittää, että eikö Suomessa tällä hetkelläkin tietyt ulkoiset seikat vaikuta ihmisten erilaiseen kohteluun erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Lähinnä mieleeni tulee kovanaaman kaltainen ulkokuori, jolloin se yleensä rauhoittaa, pelottaa tai provosoi muita kansalaisia. Miksi jotkut sitten haluavat pelotella muita kansalaisia kovistelulla?

Voisiko taustalla olla kyseisten kovanaamojen kaipuu anarkistista yhteiskuntaa kohti, jossa vahvimman laki määrää lähes kaiken. Kovikseksi voi tulla mielestäni oikeastaan kuka vain vaikkakin yleensä mieskansalainen, koska fyysinen suorituskyky lienee lähes poikkeuksetta helpommin miehillä kohennettavissa. Uskottavuutta saanee lisää, kun hankkii tappelukokemuksia ja mahdollisesti aseenkantoluvan, jos sitä sitten edes saa. Fyysisen suorituskyvyn lisääminen on helppoa, mutta sitkeyttä ja hyviä geneettisiä ominaisuuksia se vaatii. Toisaalta ihmisen ikääntyminen vie ennen pitkää ihmisen niin raihnaiseksi että kovallakaan treenillä tuskin kannattaa nakkikioskille lähteä tappelemaan.

Jotta ihmiset eivät vajoa oman maailmansa anarkiaan, niin siksi tarvitaan mahdollisimman toimiva yhteiskunta ja valpas lain noudattamista valvova viranomainen – poliisi. Mitä enemmän sitten mahdolliset kovistelijat laitetaan syyniin, sitä paremmin saadaan yhteiskuntamme toimivaksi. Parasta tietenkin olisi, jos kovistelijoita ei tulisikaan keskuuteemme niin paljon kuin lehdistön jutut joskus antavat ymmärtää. Tietenkin kyseessä on myös sensaationälkäisen median vastuu, koska lehdistö revittää juttuja vailla tolkkua, koska kansalaisten provosoinnilla ja pelkotilojen lietsonnalla myydään lehtiä ehkä paljon enemmän kuin lempeämmillä aihekokonaisuuksilla, mutta onko tällöin vika lehden tilaajassa ja ostajassa?”

Tuomioistuimeen eivät välttämättä kaikki pimeydessä ajatusten osalta olevat kansalaiset ikinä edes joudu. Kuitenkin vapaudenmenetysrangaistus vankilassa seuraa aina, kun rikokset ovat sen verran vakavia. Kuitenkin pitkistä tuomioista voi palata arkeen, koska Suomessa on anteeksiantava yhteiskuntajärjestelmä. Tämän anteeksiannon myötä ei tietenkään maine parane murhaajalla kuin ehkä tietynlaisissa piireissä, mutta suomalainen yhteiskunta luottaa nähdäkseni vapautuviin vankeihin. Ei sitä ehkä moni vanki näkisi vapaata elämää enää ollenkaan, jos heillä ei olisi toivoa elää osana yhteiskuntaamme myös vankeustuomion jälkeen.

”perjantai 29. huhtikuuta 2011

Yhteiskunnan vastuu kansalaisista Missä menee rajat jolloin yksilönvapautta aletaan yhteiskuntarauhan vuoksi rajoittaa?

Yhteiskunnan vastuu kansalaisista on hyvinvointivaltiossa myös silloin oleellinen asia, kun kansalaiset eivät pärjää omillaan. Yksilönvapauden sanelee Suomessa paljolti Suomen laki ja sen tulkinta mahdollisesti aina korkeimman oikeuden päätöksen mukaan. Tietenkin lakien noudattamista valvova viranomainen eli lähinnä poliisi on yhteiskunnassamme avainasemassa prosessissa, jossa harkitaan mahdollista oikeuskäsittelyä jo tapahtuneen lainrikkomuksen seurauksena.

Yksilönvapautta rajoittaakin käsittääkseni lähinnä oikeuslaitoksen asettamat rangaistukset joidenkin kansalaisten kohdalla, mutta ei tietenkään kaikkien. Suurin osa kansalaisista tuskin haluaa muutenkaan käräjäoikeuteen omaehtoisesti. Oikeudenkäynnin ja syylliseksi toteamisen jälkeen raskain rangaistus Suomessa on tietenkin vankilatuomio. Vankeinhoito on tärkeä osa hyvinvointivaltiota, koska vankilaolosuhde voi parhaimmillaan saada rikollisenkin mielen järkiin ja käyttäytymään jatkossa lainkuuliaisesti.

Joskus on käynyt mielessäni kyllä sekin, että pitäisikö jotkut kansalaiset laittaa lopuksi ikää vankilaan lusimaan, mutta se ei taida olla käytännössä mahdollista, koska elinkautisen rangaistuksen kesto Suomessa lienee maksimissaan noin 15 vuotta. Yhteiskunnassamme siis on jatkossakin vaarallisia ihmisiä keskuudessamme, mutta tuohon vaarallisuuden lieventämiseen auttaisi varmaan se, että kaikista kansalaisista pidettäisiin huolta vauvasta vanhuusikään tai kuolemaan asti niin sosiaalisesti kuin terveydellisesti. Selvennykseksi totean, että olen sitä mieltä, että kaikki mahdollisesti vaaralliset kansalaiset eivät lusi ikinä yhtään päivää.”

 

Markkinatalous – tavoite saada ihmiset tekemään hyvää?

Markkinatalous voi toimia hyvin, jos sillä olisi selvät reunaehdot. Veronkiertäjät ovat yhteiskunnan vihollisia, sikäli että vallitsevaa veronlainsäädäntöä kierretään. Toisaalta olisiko yhteiskunnan aika muuttua siihen suuntaan että verotusta selkiytettäisiin ja yksinkertaistettaisiin. Mistä sitten verotusvara markkinataloudessa syntyy? Onko parempi kansalainen niin sanotusti suoraan tuottavissa töissä esimerkiksi vientiteollisuudessa?

”perjantai 21. maaliskuuta 2014

Suomen huoltosuhde kasvanut vuositilaston mukaan

”Vuonna 2012 sataa työssäkäyvää kohden oli 132 ei-työssäkäyvää henkilöä. ”

-http://www.findikaattori.fi/fi/32

Kuka sitten elättää kenet on osittain myös talousfilosofinen kysymys. Elättääkö eläkeläinen itsensä vasta sitten jos on koko ikänsä maksanut tel-maksua palkastaan? Elättääkö teollisuuden vai kunnan työntekijä eläkeläistä? Vientiteollisuuden saarnamiehet sanovat, että vientiteollisuus synnyttää yhteiskunnallisen maksuvaran köyhille. Voi olla perustellusti toistakin mieltä. Eikö ihmisoikeuksien ja Suomen perustuslain mukaan jokaisella Suomen kansalaisella ole lain suomat perusoikeudet? Ei kukaan elätä ketään, vaan yhteiskunta elättää meidät kaikki!”

Markkinatalous ei pyri suuressa mittakaavassa saamaan kaikkia kansalaisia ostovoiman suhteen tyytyväisiksi. Onhan jo vanhoissa kirjoissa sanottu: ”köyhät meillä on aina keskuudessamme.” Ostovoiman potentiaalinen suhteeton kasvupotentiaali rikkaimmilla ei ole kuitenkaan yhteiskunnallisen kokonaishyvinvointimallin mukaista, joten liekö tässä vahva pimeys takana kun puhutaan ahneimmista kansalaisista.

”torstai 1. marraskuuta 2012

Ahneus ei ole aivan tervettä saati järkevästi kannustavaa

Ahneus on tavallisella kansalaisella kai monesti sitä että himoitaan parempaa elintasoa, mutta onko tuollainen ajattelu kansankuntamme kannalta tärkeää? Ehkä on johonkin pisteeseen asti, koska korkeampi elintaso kannustaa lähes kaikkia ponnistelemaan oman elintasonsa eteen. Toisaalta ihanne voisi olla, jos löytyisi kohtuullisuuden linja, jonka seurauksena kapitalistejakin olisi, mutta silti köyhimpien ostovoima olisi jossain suhteessa mediaaniansiotasoon. Häikäilemättömän ahneus on diagnostisesti varmasti lähellä psykopatiaa, jonka johdosta ahne saattaa tehdä mitä vain jotta saa paremman elintason muista ihmisistä piittaamatta.  Paljon kyllä vannotaan eettisesti kestävän kehityksen mukaisen sijoittamisen nimeen, mutta kuinka moni suurkapitalisti oikeasti täyttää eettisen normiston, jos sellainen luotaisiin. Miljoona on jo perstaskussa, mutta toinen pitää saada on usein joko pelkkää talouspeliä tai ahneutta ja joskus kumpaakin. Kohtuullisuudentajun iskostaminen kansalaisten tajuntaan on ainoa keino saavuttaa ihmiskuntana korkeampi tietoisuuden taso, jolloin kaikkia ihmisiä pääsääntöisesti kunnioitetaan, ellei sitten kärsitä mielenhäiriötiloista. Ahneus tappaa lopulta lähes kaiken jos sille annetaan valta ja varsinkin muista ihmisistä välittämisen. Sanon aina ei sairaalloiselle ahneudelle ja kyllä kannustamiselle, vaikka joskus maailmassa ei ehkä pärjää ilman ahneutta ainakaan taloudellisessa mielessä.”

Kohtuus tosiaan riittää pitkälle ja se on nähdäkseni myös eettisesti kestävin ansaintalogiikka. Toisaalta voi väittää, ettei ihminen motivoidu ellei saa työstään merkittävää ostovoimahyvitystä rahan muodossa. Kuitenkin työelämässä on monenlaisia toimijoita, joista kaikki eivät saa edes rahaa tai edes täyttä kulukorvausta tekemästään työstä. Tällöin työ katsotaan usein yleishyödylliseksi vapaaehtoistyöksi. Miten kestävää eettisesti on sitten pitää köyhiä ihmisiä vapaaehtoistyössä, josta ei saa välttämättä edes kulukorvausta.

”torstai 7. helmikuuta 2013

Työtätekeviä on lähinnä kolmenlaisia

Työtätekeviä on lähinnä kolmenlaisia kansalaisia: fyysistä työtätekeviä, aivotyötä tekeviä ja näiden kahden työmuodon risteytystä. Toisaalta markkinatalous määrittää työn lähinnä kykynä elättää itsensä työpalkan muodossa. Saako kaikesta työstä sitten palkkaa? Ei työstä saa palkkaa, mikäli markkinat eivät näe kyseisellä työllä liiketaloudellista liikevaihtoa kasvattavaa merkitystä tai yhteiskunnallisesti työtä ei nähdä yhteiskunnallisesti tärkeäksi. Olen kaikenlaisen työnteon kannalla itse ja ihmettelen, että miksi yhteiskunnassamme on linja se, että yhteiskunnallisen työntekijät usein ovat omaa talouttaan ajatellen negatiivismerkkisissä talkoissa. Kannustaako tällainen yhteiskunta-poliittinen linja ketään mihinkään, jos markkinataloudessa yksi keskeinen motivointikeino on leveämpi toimeentulotaso. Mitä jos kaikki vapaaehtoiset työntekijät kaikkialla yhteiskunnassa jättäisivät työt tekemättä? Miksi usein kaikista köyhimmät kansalaiset joutuvat auttamaan toinen toistaan palkatta, mutta työelämässä menestyneet voivat ostaa palvelut sieltä mistä haluavat. Järkitoimintaan ja yhteiskunnallista hyvinvointia luoviin toimintoihin saa ruikuttaa Raha-automaattiyhdistyksen tukia, vaikka tämä on mielestäni eettisesti hieman kyseenalaista vai onko kolmannen sektorin työ sittenkin harrastuspiiriä, vaikka kolmannen sektorin eli lähinnä yhdistyspohjaisen toiminnan oletetaan ilmeisesti hoitavan lähes kaikki jopa kansanterveydelliset kysymykset melkein talkoopohjalta.

Nimimerkki satoja tunteja vuodessa ja KTA 0 euroa”

Markkinataloudessa on paljon korjattavaa juuri eettisessä mielessä. Ei voi olla kestävän kehityksen mukaista sekään että kuluttamisesta tehdään itsetarkoitus. Tärkeämpää olisi saada kaikkien kansalaisten peruselinolot kuntoon, jonka jälkeen kansalaiset voivat toteuttaa vapautuneemmin itseään yhteisen hyvän eteen. Maslowin tarvehierarkia pitänee ainakin peruselinolosuhteiden kannalta paikkansa.
Ostovoiman lisääntyessä merkittävästi, niin monelle voi silti nälkä kasvaa. En jaksa itse uskoa, että ostovoima olisi syvintä ihmisyyttä, vaan ennemminkin se on kovin pintapuolista ihmisyyttä. Onko ostovoiman perässä laukkaava ihmisyyden laji sitten moraalisesti ihmisyyden harmaalla alueella? Tämä on mielestäni päivän kirkas asia, että kyseinen ihmisryhmä on eettisesti vähintään harmaalla alueella tai joissain tapauksissa pimeämmässäkin. Ei ihmisen moraali katso tulotasoa. Usein voi olla jopa niin, että köyhä turvautuu juuri toisen köyhän apuun, koska rikkaammilta ei monesti apua heru. Tämä johtunee paljolti luokkaeroista ja ymmärryseroista kahden erilaisen tuloryhmän välillä. Sanoihan presidentti Mauno Koivistokin joskus, kun kaveri oli pyytänyt rahaa lainaan, että ”maksatko koron kanssa?” Korkopolitiikalla ja isoilla kansantaloudellisilla mittareilla selitetään tänä päivänä köyhien ostovoiman kohentamisen esteet.

”sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Velkainen valtiontalous on riistäjäporvarin unelma

Valtion velkaantuminen on merkittävä keino tehdä politiikkaa, kun velkaantumiskehitykseen yritetään puuttua, niin köyhiin nämä säästöt yritetään riistoporvareiden puheissa suunnata. Valtionvelka ei ole kuitenkaan keskeinen ongelma, jos ajattelee muidenkin valtioiden velkaantumista. Toki suomalaisten valtiossa halutaan pitää kiinni AAA-luottoluokituksista, koska täällä peräpohjolassa on tapana yleensä hoitaa otetut velat mahdollisimman tunnollisesti. On muistettava, että velkaa ei olisi Suomella yhtään, jos etenkin suurempia tuloja saavien veroaste olisi oikein asetettu. Lisäksi julkishallinnon tehostaminen voisi olla joissakin organisaatiossa paikallaan. Kansalaisille halutaan sysätä vastuuta, mutta onko kansalaisilla mahdollisuus oman huonon taloudellisen tilanteen ja sitä myötä ostovoiman niukkuuden vuoksi ottaa vastuuta myös muista kuin itsestään? Valtionvelka ja julkisen talouden alijäämä ovat keinoja, joilla itse asiassa hyökätään köyhimpien kimppuun. Voisikin ajatella, että julkisen talouden alijäämäpolitiikka on riistoporvareiden politiikkaa ollut ainakin tämän kehityskulun jatkuessa ennen tämän vuosituhannen taloudellisen taantumiskehityksen alkua Matti Vanhasen toisen hallituksen kaudella. Tähän tulee muutos jos äänestetään oikeaa puoluetta, jossa jokaisen kansalaisen merkitys osana yhteiskuntaa parhaiten ymmärretään.”

Herääkin kysymys, että onko markkinatalous vain pitämässä kansalaisten väliset asetelmat ennallaan. Tämä tarkoittaisi sitä, että suomalainen yhteiskuntamme olisi osa pimeyttä, sikäli ettei sukupolvien yli köyhiksi jäävien tilanteeseen haluta tehdä korjausta. Valtio on sitä paremmassa kunnossa mitä vähemmän yhteiskunnassa vallitsee osattomuudessa, taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden keskellä eläviä kansalaisia. Yhteiskunta ei voi päättäjien taholta pitää modernia Suomea vielä valmiina paikkana, vaan osittain yhteiskunnassamme vallitsee synkkä pimeys myös poliittisessa päätöksenteossa. Sanotaanhan sitä toisaalta niinkin, että kansa saa aina arvoisensa päättäjät. Kuitenkin menestyminen on entistä enemmän kiinni koko ajan sosiaalisesta hyväksynnästä, eikä sääntö ole silloin sellainen, että kun hyväksyt toiset, niin sinut hyväksytään. Toki perushumanistinen näkökulma hyväksynee kaikki ihmiset sellaisina kuin olemme. Markkinatalous tekee nähdäkseni ihmisistä tavallaan sosiaalisempia, mutta toinen puoli on myös häikäilemätön individualistinen käyttäytyminen.

Tärkeää ei ole rekrytoinnissa välttämättä aina se mitä osaa, vaan se miltä henkilö vaikuttaa. Henkilökuvaan voi vaikuttaa ihan hyvin esimerkiksi viestintä sosiaalisessa mediassa. Onko tämä sitten pimeyttä, kun työnantaja ronkkii henkilöstä tietoja internetin hakukoneilla. Arvio henkilöstä internetin jälkien perusteella voi osoittautua vääränaiseksi, varsinkin jos vertailussa olevilla henkilöillä ei ole jälkiä internetissä ollenkaan tai sitten jälkiä ei näy julkisesti moniakaan. Voihan tämä asia olla eettisesti harmaalla vyöhykkeellä, jos eettisesti jalona tarkoituksena henkilövalin-noissa olisi kohdella kaikkia ihmisiä mahdollisimman tasapuolisesti ja objektiivisesti. Työmoraali tietenkin liittyy myös markkinatalouteen. Onko oikein olla niin sanotusti taloon päin vai kannattaako aina pitää puolensa. Kummankin osapuolen hyötyessä sekä työyhteisö että yksittäinen työntekijä voivat paremmin. Tietenkin erikokoisista tilipusseista kuittaillaan molemmin puolin, mutta onko moninkertaisia palkkoja vetävien johtajien pussit aivan puhtaat työntekijöihin nähden?

”sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Johdon ylisuuret palkkiot syövät työmoraalia

Nähdäkseni on olemassa vankka ristiriita työtätekevän kansan ja suuria palkkioita saavien työväkeä johtavien henkilöiden välillä. Moni työväkeen kuuluva saattaa pitää jopa satakertaisia tuloeroja samassa yrityksessä ihan perusteltuinakin, mutta entä jos työväen palkitsemisjärjestelmiä voitaisiin johtotason palkkioita sorvaamalla kehittää. Väitän, että johdon ylisuuret palkkiot pikemminkin syövät työmoraalia kuin kannustavat työväkeä entistä parempiin suorituksiin, varsinkin jos uraputkihaaveitakaan ei ole olemassa. On helpompi ja perustellumpi ennemminkin kyseenalaistaa johtotason palkkiot kuin hyväksyä ne kritiikittömästi, jos ei ole sitten oma lehmä ojassa. Miksi kohtuullisuudentajua kysytään vain työväeltä, kun samanaikaisesti johtajatasolla kohtuullisuudentajua ei ole kaiketi edes olemassakaan, vaan on olemassa parasta työpuhtia vievä loputon ahneus! Palkitkaa ennemminkin niitä jotka eivät juuri mitään pyydä, vaan ovat kaiken menestyksen perusta. Työväkeä ilman nimittäin strateginen johtaminen on varsin merkityksetöntä.”

Moraalifilosofisesti kestävä markkinatalous tarkastelee vaikutusta tietenkin myös suhteessa ympäristöön nähden. Itse käsitän koko globaalin markkinatalouden olevan välittömässä korjaustarpeessa humanistisin kriteerein, ja siten ollaan tummissa harmaan sävyissä moraalifilosofiselta kannalta. Ihminen on yhä liian lyhytnäköinen ympäristönsä suhteen ja etenkin tulevien sukupolvien suhteen. Globaali markkinatalous, jonka kuluttajia olemme, lienee unohtanut tyystin sen asian, että korjaustoimenpiteitä voi alkaa jo tehdä, vaikka ilmeisesti luottamuksemme on vahva ihmiskunnan ongelmanratkaisukyvyn puolesta.

 

Käyttäytyminen

Millainen käyttäytyminen on moraalifilosofiselta kannalta harmaalla alueella. Oletan kuitenkin jokaisen ihmisen jossain elämän vaiheessa käyvän harmaalla alueella joko tiedostaen tai tiedostamatta.

Tiedostamaton moraalinen virhe olisi minun mukaani melko metka ilmiö. Voit olla pidetty henkilö lähipiirissäsi kaikin puolin, mutta silti sinulla on joitakin sinnikkäitä vastustajia, jotka nollaavat suorituksesi päivä päivän jälkeen. Lisäksi tänä sosiaalisen median aikakaudella voi olla jopa julkisia vihakeskusteluita tietyistä suureksi osaksi pidetyistä kansalaisista. Ei kai se voi olla moraalisesti väärin, että aiheuttaa hyvillä teoilla joillekin mielipahaa. Kriitikot ovat eri asia, vaikka heistäkään ei moni pidä, vaikka kunnon kritiikki on ainoa keino kehittyä esimerkiksi kirjoittajana.

”Ainoastaan mitättömyydet säästyvät kritiikiltä.”

-Fredrik Wislöff

Kenen käyttäytyminen kestäisi vakiotilassa päivästä toiseen ilman hetken herpaantumista mistään asiasta väsymystiloissa, päihtyneenä tai sokeritasapainon järkkyessä. Epäilen ettei kestäisi ainakaan vuodesta toiseen kenelläkään. Ihmisen pitää hallita tunteensa, mutta onko liian vahva tunneilmaisu eettisesti harmaalla alueella? Eikö paremminkin niin, että eri lailla käyttäytyviä yrittää sivistynyt ihminen ymmärtää, koska hän tiedostaa myös oman haavoittuvuutensa. Pukeutumisen voi ajatella olevan osa käyttäytymistä, kuten myös koko ulkoinen olemus eleineen. Mitä jos tekee tiedostamatta jonkinlaisen eleen ja loukkaa sillä toista henkilöä? Ei kai tällaisesta käyttäytymisestä riitä perusteet oikeusjutulle saati mihinkä muuhunkaan, vaan vika voi olla myös tulkitsevassa havainnoitsijassa.

”maanantai 4. marraskuuta 2013

Sanattoman viestinnän tulkinnallisuus

On esitetty väitteitä, jonka mukaan merkittävin osa ihmisen viestinnästä olisi sanatonta. Miten tämä asia voi olla näin? Sanatonta viestintää voi olla monien mukaan esimerkiksi katsekontakti tai sen välttäminen, pään raapiminen tai korvan rapsutus, olkapäiden nostelu tai jalkojen pitäminen tietyllä lailla ja pään nyökyttely. Kuitenkin pitää huomioida, että oikein selvänkin ja vilpittömän eleen erottaminen näytellystä lienee mahdotonta. Miksi tarvitsemme sanoja ollenkaan, jos ihmisten välinen kommunikaatio on suurimmaksi osaksi elehdintää? Miten voi olla mahdollista, että ristikuulustelutilanteessakaan ei eleistä voi päätellä joidenkin ihmisten osalta juuri mitään, ja kaiken lisäksi eleet ja puheet voivat viedä kuulustelijoita harhaan. Käyttäkäämme siis paljon sanoja viestinnässä ja mieluiten mahdollisimman konkreettisesti, jotta väärintulkintojen mahdollisuus tulisi minimoitua. Mustaa valkoisella on dokumentti, jos ei muusta niin siitä että mitä on itse kunakin ajankohtana asioista tai itsestä miettinyt. Toki on ihmisiä, jotka eivät kykene tuottamaan puhetta, mutta nämä ihmiset usein ovatkin sanattoman konkreettisen viestinnän mestareita.”

Hyvään sosiaaliseen käyttäytymiseen vaikuttaa paljolti myös ympäristö, jossa on läsnä. Harvalla on tilannetajuongelmat niin suuria, ettei estokäyttäytymistä osaisi ollenkaan. Voihan sitä olla omasta käyttäytymisestään epävarma, joka saattaa olla tervettä todellisuudentestausta. Se että olisi aina loistava ja yliveto kaikissa sosiaalisissa tilanteissa lienee puppua siten väittävien henkilöiden kohdalta. Kaikki mikä vaikuttaa liian hyvältä ja täydelliseltä ei ehkä sittenkään ole totta. Tämä sokeus voi tulla myös itsensä suhteen. Ja käsitykseni mukaan moni kirjailija on ollut kovin sokea omien kirjoitusten suhteen. Kun rakastaa omia tuotoksiaan liikaa voi olla, että ei kykene helposti antamaan muille tunnustusta hyvistä ja vaikuttavista töistä tai sitten ei vain näe muiden vastaavien tekojen merkitystä.

”maanantai 2. toukokuuta 2011
Sairaalloinen kirjoittamistarve

Olen tästä vuosien saatossa ennenkin kirjoittanut, mutta nyt on pakko kirjoittaa taas. Jään tosiaankin helposti jumiin näppikselleni, vaikka en osaa täysin tuota selittää, niin voinen yrittää. Kirjoittamistarve on määräävässä asemassa, kun jään foorumeille koukkuun. Haluan kirjoittaa, koska kirjoittaminen jäsentää ajatuksia ja pitää aivosolujen välisen liikkeen jotenkin käynnissä.

Kirjoittaessa saattaa kyllä myös oma merkitys suhteessa foorumin muihin kirjoittajiin vääristyä. Helposti voi ajatella, ettei kukaan voi sanoa asioita, joita itse tuo esille. Edellisestä puolestaan seuraa mielestäni vaikeampi ja vaikeampi riippuvuussuhde foorumiin. Miten näistä korvaamattomuusajatuksista sitten voi päästä eroon? Ensisijaisesti pitää luottaa myös muiden kirjoittajien kyvykkyyteen ja etenkin myös lukijoiden makuun arvioida kirjoitukset pääasiassa oikein. Riippuvuutta foorumista helpottaa myös se, että osaa suhteellistaa omien kirjoitusten merkityksen lukuisten muiden kirjoittajien joukossa, vaikka ajattelisikin omilla kirjoituksilla olevan usein eniten sanomaa.

Siksi on tervettä nähdä ja jakaa positiivista palautetta myös muille kirjoittajille, vaikka ei olisikaan edes samaa mieltä kyseisten kirjoittajien kanssa. Hyvän nettikirjoittajan tunnusmerkistöön kuuluu mielestäni johdonmukaisuus, analyyttinen ote, informatiivisuus ja vertaistukisivulla tietty muiden keskustelijoiden kunnioitus ja tukeminen oman jaksamisen ja tiedon mukaan. Johdonmukaisuudella tarkoitan sitä, että sanoista pitää ottaa vastuu eikä juosta karkuun, jos todisteet puhuvat epäasiallisten viestien puolesta. Analyyttisella otteella tarkoitan kirjoittajan kykyä muodostaa esimerkiksi analyysi omasta voinnistaan tai ei niin henkilökohtaisessa keskustelussa kyky muodostaa realistinen mielipide erilaisten joskus tulkinnallistenkin tietojen pohjalta. Informatiivisuus on hyvä lisämauste, koska jos ei ole tietoa ei ole oikein mitään keskustelua muuta kuin satutuntityylillä.

Millainen on hyvä vertaistukija, voisi kuulua kysymys, johon pitäisi osata vastata myös meikäläisen. Oleellista vertaistukijalle lienee kyky tuntea myötätuntoa ja kokemuksellinen tieto, jota voi hyödyntää avuntarvitsijalle vastausta laadittaessa. Vertaistukijan pitäisi olla samalla viivalla, mutta usein kuntoutumiskehityksessä edistyneempi henkilö, koska eihän siitä monesti mitään tule jos sokea taluttaa rampaa, kuten kulunut sananparsi kertoo. Vertaistuessa palkitsevinta on mielestäni se, että psykiatrisesti sairastunut avuntarvitsija löytää toiveikkuutta elämäänsä tuen avulla joskus edes sen verran, että avuntarvitsija jaksaa hakea ammattiapua oikein keinoin.

Kokemuksellinen tieto kuntoutumisesta puuttuu yleensä lähes tyystin hoitotahoilta, jonka vuoksi olisi tärkeää, että vaikeasti sairastunut ihminen osaisi löytää mielekkään keinon saada vertaistukea eli lähinnä joko netin laadukkaimmilla foorumeilla tai erilaisten yhteisöjen vertaistukiryhmissä. Kokemukseni kyllä puhuu vahvasti oikeiden tapaamisten puolesta, vaikka netin vertaistuki voi tätä jatkuvaa keskustelutarvetta tai paremminkin terapeuttista prosessia hyvin vähintään täydentää. Haluan kannustaa kaikkia psykiatrisen puolen kuntoutujia ottamaan aktiivista otetta kuntoutumisesta, koska mahdollisuuksia voi olla ihan sen vuoksi, jos ajatellaan ihmisen kulkevan elämässään kohti toiveitaan!”

Käyttäytyminen voi tehdä ihmisestä joko pimeyden oman tai valoon päin kulkevan. Vaikka pimeyteen käyttäytymisensä puolesta joutuisikin, niin silti aina voi ottaa suunnan kohti harmaansävyä. Tosi ihminen on tiedostava ihminen siinä mielessä, että osaa eritellä myös omien käyttäytymismallien takana olevia motiiveja. Ei kai näitä kaikkia tarvitse julki tuoda, mutta onhan niitä välillä hyvä pohtia ikään kuin itsetarkkailumielessä.

”keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Vain hyvä on riittävä

Mikä on hyvän mittari? Onko hyvän mittari yhtä kuin hyveellinen ihminen? Suunnilleen kääntäen, onko pahan paras arvioitsija pahuudessa oleva ihminen? Perinteisesti ajateltuna on tosiaankin helppo määrittää sana ajattelemalla sen vastakohtaa eli tässä tapauksessa joko pahaa tai huonoa. Laatukäsitteellä ei ole selvää normistoa edes kirjallisissa tuotoksissa paitsi esimerkiksi akateeminen maailma kirjallisten töiden rankkaukseen joidenkin kriteerien pohjalta ainakin pyrkii. Yksilötasolla hyvin itsetuntoinen ihminen tietää olevansa hyvä ja se riittää, mutta entä jos toinen ihminen on vielä parempi? Paremmuuden tunteminen ei ole ehkä aivan tervein itsetunnon muoto, mutta kai joskus voi olla itsestään ylpeäkin. Kuka määrittää sitten tason aiemmin esille nostamissani kirjallisissa tuotoksissa? Senhän määrittää tietenkin arvioitsija, joka omaa lukeneisuutta kyseisestä aihepiiristä, muutakin omaa sivistystä ja mahdollisesti kosolti elämänkokemusta. Markkinataloudessa on kuitenkin niinkin, että monesta kirjallisesta tuotoksesta pyritään luomaan mielikuvia, jotka eivät välttämättä pidä aina paikkaansa. Myyntivolyymin buustaus on tärkeää monille ja kilpailu kunniasta on käynnissä myös samanaikaisesti. Olemalla hyvä voi saavuttaa tyytyväisyyden tason, mutta olemalla erinomainen saattaa saavuttaa harhaisuuden tason. Eri elämän osa-alueilla kun tuppaa lähes jokaisella olemaan maailmalla vieläkin parempia.”

 

Moraalinen yhteenveto – ihmisessä on toivo!

Ihmisellä on niin kauan toivoa, kun hän haluaa ja on motivoitunut kehittymään omien ajatusprosessien tiedostamisessa. Yhteiskunnan taholta voidaan tukea kansalaisten pyrkimyksiä kuntoutua pimeyden vallasta harmaalle alueelle antamalla tähän riittävän evästyksen. Olisi idealistista, jos kaikki kulkisivat luottaen itseensä samalla tunnistaen oman asenteellisuuden, tietämättömyyden ja vääränlaisen tiedon vääristämän ennakkokäsityksen muista ihmisistä.

”maanantai 29. heinäkuuta 2013

Ihmisarvo ja ihmisen arvo

Ihmisarvo on itseisarvona vakio humaanin ajattelun perusteella, enkä tätä kiistä, vaikka seuraavaksi kirjoitan ihmisen arvostamisen perusteista. Ihmisen tai kansalaisen arvo Suomessa mitataan monien kansalaisten mielestä paljolti taloudellisin perustein. Toiset kansalaiset puolestaan painottavat akateemista sivistystasoa eli kirjanoppineisuutta, ja joku voi painottaa myös sosiaalista pärjäämistä yhteiskunnassamme.

Ihmisen arvo ei ole itse määriteltävissä, vaan sen määrittelee muut ihmiset. Toisaalta hyvän itsetunnon mahdollistaa puolestaan realistinen itsetuntemus ja siten itsensä arvostaminen oikeissa asioissa. Ei kukaan voi kaikessa olla toistaan parempi, vaan uskon kaikilla kansalaisilla jopa pahantekijöilläkin olevan annettavaa, koska tämä lisää käsitystämme ihmisyydestä. Pahantekijän ymmärtäminen antaa käsityksen usein ihmisen elämälle haitallisesta puolesta. Voisi sanoa, että pahantekijän ja hyväntekijän väli on joskus puhdas reittivalinta elämässä suotuisan ja epäsuotuisan kehityskulun välillä. Äärimmäinen pahuus on hieman eri kategoria, vaikka syyt siihenkin löytyvät myös ihmisen biologiasta ja kasvuympäristöstä.

Kansalainen joka on jossain hyvä tai joskus erinomainen ei saa Suomessa käsittääkseni arvostusta läheltä kuin poikkeustapauksissa, mikä puolestaan osoittaa suomalaisten oman edun vaalimisen tärkeyttä ja nurkkakuntaisuutta. Ulkomailta kannattaa hakea tunnustus, koska silloin suomalainenkin uskaltaa arvostaa tunnustusta niittänyttä. Toivottavasti olisin edes osittain väärässä tässä kansalaisen arvostamisen suhteen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Pitää huomata, että moni suomalainen osaa yllättäen lähes kaiken paremmin kuin joku toinen, mutta osaako oikeasti? Itselleni on helppoa arvostaa erityisosaajia eri elämän osa-alueilla, mutta samalla on mukava, että lähelläni on ihmisiä, jotka arvostavat myös minua. Yhdistävä asia on asioiden mukana seilaaminen, ja se tekee usein vaikutuksen meikäläiseen. Omistaudu asiallesi ja liitä siihen intohimosi, jonka jälkeen sinun ei tarvitse katua mitä olisit joskus voinut tehdä, kunhan tekosi täyttävät humaanin opin perusteet.”

Tunnustus on tyytyväisyys omassa elämässä. Maailma on kaoottisempi paikka kuin yleisesti uskotellaan. On sattumasta kiinni kenet kohtaat ja keiden suosion saat.

”Mikä on menestys? Menestys on sattuma.”
-Mark Twain

”keskiviikko 10. elokuuta 2011
Absoluuttista pahuutta ei voi olla?

Onko olemassa absoluuttista pahuutta? Entä onko olemassa ehdotonta hyvyyttä? Määrittääkö paha hyvyyden ja päinvastoin? Mielestäni on olemassa ehdotonta pahuutta, jos pahuus määritetään siten, että pahuus on ihmiselämän tarkoituksellista ja systemaattisesti jatkuvaa haittaamista vailla kykyä omatuntoon ja myötätuntoon. Joku voi teoin tehdä pahaa, vaikka joidenkin ihmisten joukossa teko vaikuttaa hyvältä, jolloin pahuutta ei voikaan mielestäni määrittää subjektiivisena kokemisena tai ideologisesti, koska jotkut ideologiatkin ovat ihmisyyttä vastaan sotivia. Ehdoton hyvyys on ehkä lähimpänä rakkaudellisen tunteen omaavassa henkilössä. Toisaalta rakkauden lähettiläskin voi tehdä joillekin yksittäisille ihmisille pahaa, vaikka olettaa tekevänsä hyvää, koska kokemus hyvästä on myös henkilökohtainen. Luontaiset ominaisuudet kuten impulssikontrollin pettäminen voi olla tuhoisaa myös rakkaudellisessa tunnemaailmassa elävälle ihmiselle. Ilman vastakohtaa ei kai voi määrittää pahuutta vai voiko? Hyvän ja pahan taistelua se elämä monella on aivojen sisällä, jota voisi kuvata myös pidäkkeiden olemassaololla, kuten sosiaalinen paine ja ääripäässä rangaistusten pelko, mutta ehdottoman paha ihminen tekee pahuutta piittaamatta pidäkkeistä.”

Toisin sanoen olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat harmaansävyisissä mielenmaisemissa. Ei ole hyveellisimpiä, vaan ennemminkin toinen toistaan paheellisempia ihmisiä. Voihan sitä pitää itseään hyveellisenä, mutta voiko tosiaan jos ei tiedosta edes oman käyttäytymisen motiiveja.

 

Loppu – valo, pimeys vai siltä väliltä?

Moraalifilosofinen probleema oli olemassa, kun aloin tätä kirjoittaa. Nyt oikean suhde väärään tai valon suhde pimeyteen jäsentyi ajatuksissani ainakin vähäsen. Keskeistä on mielestäni ymmärrys siitä, että ihminen on lopulta erehtyväinen. Suomessa yhteiskuntamme turvaa vielä pimeyteen eksyneiden kuntoutumisen varsin hyvän lähtökohdan, vaikka kuntoutujalta tämä saattaa vaatia suurta elämäntaparemonttia ja lujaa tahtoa.

Harmaan sävy on minun vastaus kysymykseen Jin-Jang. Ihminen ei voi olla pelkkä pimeä yö saati kirkas päivä. On hyvä oppia olemaan armollinen itseään kohtaan, etenkin jos on taipumusta fatalistisiin ajatusvirtoihin. Ihminen joka puolestaan väittää aina kulkevansa valossa ei voi olla uskottava, koska miten tiedostaa valo, jos ei ole kokemuksellista näkemystä pimeydestä. Onhan tässä harmaalla alueella kuitenkin kaikista rehellisintä olla.

Itseni kannalta tämä käsikirjoitus Ihmisyyden harmaa alue jäsensi ajatuksiani moraalifilosofian suhteen ja tähän on mielestäni hyvä lopettaa.

Ihmisyyden harmaa alue kirjan aineisto

Kannen kuvat:
Tampereen tuomiokirkko ja Oulun Toripoliisi (kuvaaja Kimmo Hoikkala)
Lähteet:
Ajatusten aarteita (Karisto 3. painos v. 2007)
Kuntoutujan tie, Jussi ”hermit” Nieminen salanimi (s. 428 omakustanne Kimmo Hoikkala v. 2010)
Internet:
http://hermiitti.blogspot.fi/
http://hermiitti.vapaavuoro.uusisuomi.fi/
Kirjallisuutta:
Huijaus, Hannu Lauerma (Duodecim 1. painos v. 2008)
Pahuuden anatomia, Hannu Lauerma (Edita 1. painos v. 2009)

KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen syntynyt vuonna -78 ja ollut toistaiseksi voimassa olevalla työkyvyttömyyseläkkeellä vaikean mielenterveydellisen häiriön takia vuodesta 2008 saakka. Saan psykoosialttiuteeni lääkinnällistä hoitoa. Elämäni on silti edelleen ajoittain tuskallista, mutta iloa elämääni tuo lähinnä kaksi koululaisikäistä poikaani. Työkokemusta minulla on lähinnä metalliteollisuudesta ja koulutusta tekniikan ylioppilaana. Internetin keskusteluissa olen ollut mukana vuoden 2004 kesästä asti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu