Muiden ihmisten kohtaaminen on pakkopullaa?

Onko sosiaalisen ihmisen elämä sittenkin rankempaa kuin sosiaalisuutta välttelevän ihmisen elämä? Sosiaalinen kohtaaminen on harvoin niin merkittävä, että sen muistaa vielä vuosien tai vuosikymmenten jälkeen. Mikä sitten tekee sosiaalisesta kohtaamisesta ikimuistoisen?

Ikimuistoinen sosiaalinen kohtaaminen ei välttämättä tunnu kyseisessä tilanteessa niinkään erikoiselta heti, mutta sitten jälkeenpäin miettiessä kohtaamista ihmettelee sitä tunnelmaa joka kyseisessä kohtaamisessa oli. Omassa nuoruudessani 1990-luvulla ja 2000-luvun vaihteessa saattoi tapahtua joitakin erikoisia kohtaamisia juuri suunnilleen saman ikäisten naisten kanssa. Toisaalta voi olla, että jopa minullakin oli pientä halua unelmoida parisuhteesta jo nuorella ikää, mutta se ei oikeastaan koskaan konkretisoitunut nuoruuden vuosina.

Olen usein miettinyt, että miksi joidenkin ihmisten seurassa tuntee olonsa hyvin luottavaiseksi ja jopa innostuneeksi. No, ehkä naisten antama huomio tuntuu innostavan lähes poikkeuksetta kaikkia miehiä. Suurin osa sosiaalisista kohtaamista on silti pakkopullaa, koska harvat kanssaihmiset herättävät niin vahvoja luottamuksen tunteita kuin toiset vastaavanlaiset satunnaiskohtaamiset. Sosiaaliset kohtaamiset voivat olla joskus voimavara elämässä ja toisinaan tuntuu, että kaikki energiat häviää tietynlaisten ihmisten seurassa.

Voi olla myös niinkin, että sitä odottaa useammin kohtaavansa sellaisia henkilöitä joiden kanssa synkkaa, vaikka kokemukseni mukaan on melko vaikeaa ja liki mahdotonta löytää sellaisia henkilöitä, joiden kanssa jutut synkkaisivat vuodesta toiseen ilman sen suurempia ongelmia. Tärkeää olisikin ystävyyssuhteen alusta alkaen molempien tulla kuulluksi suhteessa. Itse olen helposti innostunut edelleen näinä vuosina kertomaan omasta mielestäni ehkä hieman liikaakin omia asioita puhelinkeskusteluissa, vaikka en usko ystävieni pahoittaneen siitä mieltään.

Summa summarum

Muiden ihmisten kohtaaminen ei välttämättä olekaan pakkopullaa, vaan se voi olla jopa uusi mahdollisuus erilaiseen elämään, vaikkakin nykyisin uusien ystävien kohtaaminen voinee olla vaikeampaa kuin vielä 2000-luvun vaihteessa.

0
KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen vuonna 1978 syntynyt mies Pirkkalassa. Sain oppivelvollisuuteni suoritettua silloisessa Kuttulan koulukodissa Mäntyharjulla vuonna -94. Ylioppilaaksi kirjoitin vuoden -98 keväällä Tammerkosken lukion aikuislinjalta (iltalukio). Olen saanut ilmavoimien sääaliupseerin koulutuksen Tikkakoskella varusmiehenä saapumiserässä 2/98. Työhistoriani alkoi lehdenjakajana kesällä -97 vuosiloman sijaisena ja jakopiirini alueella sijaitsi myös silloinen kotini. Syksyllä -97 aloitin Galvanoimis Oy:n palveluksessa kuumasinkityslaitoksen työntekijänä Pirkkalassa ja olin palveluksessa vuoden 2002 loppuun. Olen opiskellut silloisella Tampereen teknillisellä korkeakoululla vuosina 1999-2002 konetekniikkaa. Sairastuin vähitellen psykoottistasoiseen masennukseen vuoteen 2004 mennessä. Kävin työkokeilussa vuonna 2008 vanhan työnantajani eli nykyisen Aurajoki Oy:n palveluksessa kolmivuorotyössä Pirkkalassa. Olen tehnyt etenkin vuosina 2013-2014 kokemusasiantuntijaluentoja mielenterveydellisestä kuntoutumisesta. Vuonna 2017 minut valittiin Suomen skitsofreniayhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi. Vuonna 2010 julkaisemani omaelämäkerran nimi on Kuntoutujan tie ja se kirjoitettu salanimellä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu