Myötähäpeän ja komedian suhde?
Komiikka muuten perustuu paljolti myötähäpeän tuottamiseen. Jalmari Finnen ’Kiljusen herrasväki’ on just hyvä esimerkki nolouden hauskuudesta. Joskus ajattelin, että itseä saa laittaa halvalla moraalisesti hyvässä huumorissa, mutta toisia henkilöitä ei saisi nolata.
Onhan televisiossa ’Nolojen tilanteiden mies’, joka perustaa koko komiikkaansa noloudelle. Rowan Atkinson tosiaan tekee julkisesti roolihahmonsa välityksellä sellaisia juttuja, joita moni voi pitää hyvin noloina juttuina.
Komiikassa saattaa olla hiuksenhieno rajapinta siinä, että mikä on sopimatonta ja mikä on sopivaa. Esimerkiksi rasistinen komedia ei mene enää läpi, eikä se kaikkia naurata tällä aikakaudella. Seksiin liittyvä komedia ei myöskään monia varmaan naurata, vaikka kyseessä olisikin joku seksikommellus.
Uuno Turhapuro oli puolestaan komediahahmona niin erikoinen, että eipä Turhapuroon moni voinut varmaan samaistua. Silti Uuno komiikka nähdäkseni myös perustui ainakin osittain nolouteen.
Mitä mieltä olette, että miksi ihminen nauraa myötähäpeän tunnelmissa? Liittyykö myötähäpeään perustuvaan komiikkaan oikeastaan itseironinen mielenlaatu, jolloin itse asiassa katsojana tai lukijana asettuu komedianäytelmän hahmon asemaan.
Tässä vielä hyvä kuvaus Kiljusen herrasväki kirjoista:
https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Au0c97e7ae-c83f-4762-8d49-7af1cde23063
Kiljusten herrasväen hauskuuden erittelyn osalta kirjoituksessasi on yksi puute: nimittäin tarkastelet asiaa aikuisen silmin. Itse luin lapsena useita näitä Finnen klassikoita, eikä kirjojen huvittavuus tuolloin perustunut lukijan mielessä päähenkilöiden tekemisien nolouteen eikæ lapsi tunne myötähäpeää Kiljusia kohtaan.
Väitän että lapsen maailmassa kommellukset ovat ”puhtaasti” vain hauskoja, huvittavia, toisinaan jännittäviä.
”Nolous” ei ole päällimmäisenä tai edes lainkaan mukana tunteena, lapsen maailmassa. Se on aikuisten hapatusta, meidän kaikkien ”elämän turmelemien” aikuisten tulkintaa.
Toki häpeä/nolostuminen kuuluu myös lasten tunnerekisteriin, mutta Mökön, Lurun, Lotan ja isä- ja äiti-Kiljusen kommellukset eivät näyttäydy noloina vaan koomillisina, jopa sankarillisina lapselle.
Ilmoita asiaton viesti
Juu Kiljusten herrasväestä on kyllä tehty myös elokuvia. Toki olet oikeassa Harri, että Kiljusten herrasväki on enemmänkin lastenkirjallisuutta, mutta humoristista sellaista kuitenkin.
Ilmoita asiaton viesti
Viehätys myötähäpeälle nauramisessa perustunee kyllä samaistumiseen kyseisen roolihenkilön kanssa. Jokainen ymmärtää miltä tuntuisi itse joutua johonkin vastaavanlaiseen noloon tilanteeseen, mutta kun kyse on fiktiivisestä filmistä, niin asialle voi nauraa vapautuneesti. Ohukainen ja Paksukainen on myös hyvä esimerkki tällaisesta genrestä.
Ilmoita asiaton viesti
Ohukainen ja Paksukainen on tyypillinen ikärajaton tuote, kuten myös monet muut 1900-luvun alun amerikkalaiset koomikot.
Aikuisyleisö muodostaa valtaosan.
Sen sijaan kirjoituksen keskiössä oleva Kiljusen herrasväki on selkeästi lapsille ja nuorille suunnattu.
Tämä koskee sekä Jalmari Finnen kirjoja että paria aiheen filmatisointia.
Iso ero – ei voi verrata.
Ilmoita asiaton viesti
Onhan komediahahmot usein niin karikatyyrisia, että samaistuminen voi olla vaikeaa, mutta komedian tilanteet ovat silti monille aivan tuttuja.
Ilmoita asiaton viesti
Hienoja kommentteja huumorin saralta osunut tänne! Siis sanotaan, että aikuiset ovat rakentaneet maailmankuvan, joka on jollain tavalla rikkumaton ja kun sitä rikotaan, se on noloa, eikä siis tavallisesti edes naurata. Lapset ja lapsenmieliset osaavat nauraa sekä muille että itselleen ja samaistumisen kohteilleen. He osaavat kuvitella itsenä nolojen tilanteiden sankareina, koska se on niin usein lasten todellisuutta elämässä – kun kaikkea ei vielä osaa eikä tiedä. Huumorintaju olisi hyvä säilyttää myös aikuisena, elämä voi olla hauskempaa. Vastavoimana huumorintajulle on tosikkomaisuus, johon tulee huumorin melskeessä sohaistua.
Ilmoita asiaton viesti