Tuskin minusta urheilijaksi olisi ollut

Olen miettinyt viime päivinä, että olisinko voinut pärjätä missään urheilulajissa nuorempana. Epäilen, että en harrastelijatasoa korkeammalle olisi päässyt missään lajissa, vaikka olisin treenannut oikeasti kovaa.

Olin vielä nuorena jossain määrin heikkovoimainen jonkin verran aliravittuna lapsena ja nuorena. Armeijaa ennen sain kuitenkin hieman massaa ja painoin kutsuntavuonna jo 78 kg vuonna 1996. Intistä kotiutuessani kesällä 1999 painoin 92 kg. Voi olla, että isäni voimat ovat silti osittain periytyneet itselleni, vaikka lapsuudessa lihaksistoni ei aivan päässytkään kehittymään huonon ravinnon takia.

Sitten merkittävin este urheilijan uralle olisi kuitenkin ehkä ollut intohimoisen harjoitteluhalun puute. Juniorina motivoiduin kuitenkin pelaamaan futista ihan itsekseni ja kuntoilua harrastin melko paljon nuorena, mutta eipä minusta varmaan urheilijaksi olisi ollut.

Isäni oli vetänyt kuulemma itsensä vielä 60-vuotiaana vaakaan tankoon käsien varaan ennen kuin häneen iski Parkinsonin tauti ja hän kuoli jo 69-vuotiaana. Sehän on selvä, että pelkkä biologinen perimä ei riitä missään urheilun kaltaisessa toiminnassa minkäänlaisiin suorituksiin, vaan treenata pitää tosissaan jos haluaa pärjätä urheilijana!