Valmis suomalainen mies?
Jokunen vuosi sitten kykenin vielä melko helposti itkemään, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu enää liikuttavan tunteellisesti kyyneliin.
Olenkin alkanut ajatella runkkaamisesta ja itkemisestä vähän samalla tavoin. Kun runkkaa tarpeeksi, niin sekin mielihalu lopulta loppuu. Kyse voikin olla paljolti psykologisen stimulaation kadotuksesta, jos ei kykene osoittamaan kyynelin myötätuntoa enää.
Toisin sanoen mies on valmis ja horjumaton, kun sosiaalisen ympäristön kokemukset eivät enää tunnu niin raskailta, että pitäisi vetistellä. Muistan vielä senkin ajan, kun koin itkemisen puhdistavana kokemuksena ja jotenkin kaipaan sitä tunnetta, mutta en keksi mitään mielikuvaharjoitusta, että kykenisin itkemään.
Olenkohan nyt valmis suomalainen mies?
Lisäys 13.06.2023 kello 6:02
Ihme väsymyksestä huolimatta sittenkin, että liikutuin kyyneliin. Onko se sittenkin vain itsesääliä vai harhakuva siitä, että joku on aidosti välittänytkin jopa minusta. Nyt on tehtävä muutos ajattelussani ja jätettävä päihteet minimiin, koska olen käyttänyt alkoholia paljolti tunnepitoisen ongelmani takia. Alkoholia juomalla tuntee useimmiten ajatus jotenkin elävämmältä, vaikka alkoholi samalla tekeekin kaikesta havainnoinnista sumuista. Päihtyneenä ei osaa ajatella asioita itsensä kannalta oikein päin ja päihtymistila on harhakuva, johon paeta paskaa elämää.
Tappion kyyneleet ovat karvaita. Voiko surukin olla joskus tappiokokemus? Samaistuessamme videoiden henkilöihin voimme teoriassa psyykata itsemme itkemään. Kyse onkin manipulatiivisesti toteutetusta itkukokemuksesta. Itsekin olen ollut paljon herkempi samaistumaan muiden kokemuksiin ja jopa elokuvien roolihenkilöiden kokemuksiin. Sanotaan myös että ihmisen kokema tuska saa lopulta liki kenet vain murtumaan kyyneleihin. Onko rationaalinen tapa ajatella lopulta herkkyyttä poisvievä ominaisuus ihmisessä?
Ilmoita asiaton viesti
Utelias olen edelleen ihmisenä ja tiedän melko varmasti, että moni elämäntapahtuma jää itsellänikin arvoitukseksi. Tällä hetkellä koskettavin tapahtumamuisto sijoittuu varhaislapsuuteeni Pirkkalaan. Olimme rivitaloasunnon yläkerrassa, jossa sijaitsi olohuone, keittiö ja kaksi makuuhuonetta. Läsnä olivat ainakin äitini ja isäni. Mahdollisesti läsnä oli myös nuorin isoveljeni. Äidillä ja isällä oli käynnissä riita paljolti johtuen isäni mustasukkaisuusharhoista. Lopulta äitini heitti olohuoneen sohvapöydän nurin ja lähti ulos huutaen ja uhaten hukuttautua järveen. Lähdin äidin perään Helkama Nappula pyörälläni ja ajoin kotimökille päin tai paremminkin kesämökiksi jääneelle vanhalle kotimökille päin noin kilsan päähän Ollikantietä Vähäjärveltä. Silloin Lentoasemantie kulki koulukeskuksen sivuitse ja suoraan Huoviin. Pyöräilin mökille päin, enkä muista itkeneeni niin vuolaasti koskaan sen jälkeen, vaikka tuskaisia kokemuksia onkin sattunut elämäni varrelle monia. Olin kyynelten sokaisema juuri kun olin ylittämässä mäen töyrään alla Lentoasemantietä ja siinä oli lähellä, etten jäänyt auton alle, koska olin katveessa pikkupyöräni kanssa ja haparoiden menin auton jarrutuksen jälkeen tien yli pyörällä ajaen. Siihen loppuvat muistikuvat tästä elämäntapahtumasta. Ilmeisesti juuri vaarallisen kokemuksen ja ikävän perheriidan takia tämä jäi pysyvästi mieleeni tapahtumaketjuna 1980-luvun alkupuolelta. Kyllä minä saan kosketuksen tunteisiini, kun ajattelen, että tavallaan olettamani mukainen mieskuljettaja pelasti taitavalla ajotaidollaan henkeni kyseisessä paikassa. Kokemus ei ole enää niinkään henkilökohtainen, mutta ihailen kuljettajan valppautta edelleen hieman objektiivisemmin silmin kuin pikkupoikana, koska oma elämäni olisikin voinut olla erilaisen autoilijan kanssa vaarassa. Entä jos vastaan olisikin tullut kuorma-auto tai kyseinen kuski olisi ajanut kovempaa? Olen vakuuttunut, että joku voi Pirkkalassa edelleen tietää tapahtumasta, vaikka kyseinen kuljettaja olisikin jo kuollut. Muutama vuosi kokemastani Lentokentäntie rakennettiin kulkemaan Pirkkalan terveyskeskuksen kautta Huoviin ja kohti Tampere-Pirkkala lentoasemaa. Sekin vielä järkyttää itseäni noin 40 vuoden takaisessa muistossa, että taitavana pitämäni mieskuljettaja saattoi järkyttyä tilanteesta oikeasti ja sen takia se herättää itsessäni hieman liikutuksen tunteita, että joku on voinut ajatella olleensa oikeasti huolissani minusta lapsena juuri siksi, koska tämän hetken tiedon valossa olinkin paljolti heitteillä monessa suhteessa oman lapsuuteni aikaan.
Ilmoita asiaton viesti
Jos ei pysty itkemään vaikka kokisi siihen olevan aihetta voi syynä olla masennus.
Alkoholi taas vaikuttaa jokaiseen yksilöön eri tavalla. Hölmöimmät juovat ns. rähinäviinaa, eivätkä opi mitään. Sitten on sellaisia, joista ei välttämättä edes huomaa, että ovat pikkaisen
Ilmoita asiaton viesti