Vuonna 1898 syntyneen mummoni kertomaa ja muistojani hänestä

Ei tahtonut uni tulla viime yönä ja aloin miettiä mummoni kertomia sananparsia. Mummoni oli syntynyt vuonna 1898 syyskuussa Karkussa nykyisen Sastamalan alueella ja hän kuoli vuonna 1993 joulun alla Pirkkalan silloisessa vanhainkodissa.

Listaan tähän seuraavaksi mummoni kertomia sanontoja, jotka vielä muistan.

1. Juu, juu Jussi kulta syö kalat vaikkei perkaa.
2. Selvä pyy sanoi Manninen varista.
3. Karkussa vettä ja vuoria, Pirkkalassa herroja ja huoria.
4. Helmikuu helistää…

Muita mummon viljelemiä sanontoja en itse muista paitsi joitakin kertomuksia hänen kokemastaan elämästä.

Ennen Suomen sisällissodan alkamista joulun aikaan vuonna 1917 mummoni matkan olivat pysäyttäneet punakaartilaiset. Punakaartin miehet olivat rikkoneet mummoni matkakirstun lukon ja varastaneet hänen joululimppunsa. Tästä asiasta mummoni oli ehkä hieman katkera vielä 1980-luvulla tai siltä silloin omiin lapsen korviin kuulosti.

Pirkkalainen lehdessä mummostani oli juttu 1970-luvun puolivälissä, kun hän pääsi ensimmäisen kerran asuntoon, jossa vesi tuli ja meni sekä lämmitys oli patterien varassa eikä tulisijojen.

Mummoni kanssa kuvassa joulun aikaan vuonna 1979.

Muistan vielä ainoaksi yhteiseksi reissuksi jääneen bussimatkan Pirkkalasta Tampereelle, kun kävimme katsomassa Erkkilän uutta teräskaarisiltaa 1980-luvun alkupuolella. Samalla reissulla kävimme hämärien muistikuvieni mukaan Tampereen kauppahallissa ja sieltä mummoni osti aina tyrvääläistä(?) kutunjuustoa.

Mummoni kanssa kuvassa 1980-luvun alussa joulun aikaan.
Joulun aikaan 1980-luvun alussa.

Mummo kävi meidän kotona Pirkkalan Vähäjärvellä melko säännöllisesti 1980-luvulla saunomassa ja joulujakin hän vietti meillä, kunnes hänen muistinsairaus paheni muistaakseni melko lyhyessä ajassa. Perunat jäivät käsittääkseni useamman kerran kattilaan liedelle ja paloivat pohjaan. Joulun aikaan mummoni teki meillä aina rosollia ja äitini jätti sen tarkoituksella mummon tehtäväksi. Sitten mummo kertoi mielellään tarinoita vanhemmilla veljilleni ja kuulin niitä tosiaan joitakin itsekin. Mummoni kuului aikoinaan Pelastusarmeijan toimintaan Tampereella ja työuransa hän teki Aaltosen kenkätehtaalla Tammelantorin liepeillä.

Muistan kun olin yksin mökillämme ehkä esikouluikäisenä ja äitini oli luvannut, että mummo tulee viettämään aikaa kanssani mökille. Mummo tulikin kävellen paikalle ja sitten hän kysyi isääni, että ”missä se Toivo on, kun hän tuli sitä hoitamaan.” En sanonut mitään, mutta pettymykseni oli niin suuri että muistan sen tunteen edelleen, kun mummoni lähti saman tien kävelemään takaisin kotiinsa noin 2 kilsan päähän.

Mummoni tarinoista yksi erikoisimmista oli mielestäni se kun hän kertoi, että ennen ihmisiä oli yritetty elvyttää käsiä ja jalkoja heiluttamalla, mutta käsittääkseni elvytys ei silloin tuottanut tulosta.

Kävin kerran yläkouluikäisenä katsomassa itsekseni mummoa vanhainkodissa, kun olin kävellyt Pirkkalan hautausmaalta isäni haudalta ja olin päättänyt käydä tosiaan samalla mummoa tapaamassa. Se jäikin mummoni kanssa viimeksi kohtaamiseksi ja se saattoi olla vuoden 1993 kevättä. Mummoni oli vähäpuheisempi ja olemukseltaan hidastunut, vaikka jotain hän taisi kuitenkin puhua. No itsekään en puhunut siihen aikaan juuri mitään. Olin silloin koulukodissa Mäntyharjulla kun mummo kuoli.

Mummo oli liki yhtä tärkeä osa lapsuuden elämääni kuin isäni, vaikka isä oli tietenkin itselleni paljon merkittävämpi. Mummolla kävin kylässä usein yleensä veljeni kanssa 1980-luvulla ja joskus saatoin lankapuhelimella soittaa mummolle, jos en tiennyt missä kaikki olivat tai tästä asiasta on olemassa jopa yksi äänite. Tosiaan vanhin veljeni kokosi mummon tarinoita kasettinauhurille.

KimmoHoikkala
Sitoutumaton Oulu

Olen 46-vuotias kahden pojan isä. Itseäni kiehtoo monet elämään ja yhteiskuntaan liittyvät asiat. Tykkään käydä yhteiskunnallista keskustelua ja se on itselleni myös ajanvietettä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu