Ratkaisu laturaivoon

Moni pärjää suksilla, vaikka alusta ei olisikaan latukoneen jäljiltä täysin tasainen.

Valkoisen talven tavoitettua jälleen eteläisenkin Suomen, on jälleen saatu aikaan väittely siitä, kenellä on oikeus kulkea metsiin rakennettuja väyliä pitkin. Hiihtäjien näkemyksen mukaan latu tarkoittaakin koko väylää, ei ainoastaan perinteisen hiihdon latu-uria. Ilmeisesti näin on riippumatta siitä, onko kyseisellä kohtaa latua tarkoitettu luisteluhiihtoon vaiko vain perinteiseen hiihtotapaan.

Kaikkein radikaaleimmat ehdotukset lähtevät siitä, että kaikki, mikä on jonkun latukoneella ajamaa on hiihtäjien valtakuntaa, ja sinne muilla tavoin eksyviä tulisi sakottaa. Tai toisaalta osan näkemyksen mukaan enemmistö määrää ja koska enemmistö kulkee jalkaisin, tulee hiihtäjien sopeutua enemmistön tahtoon kaikkialla.

Miksi sitten juuri hiihto herättää tällaisia tunteita ja väittelyä? Aivan yhtä lailla kevyen liikenteen väylällä tapahtuva kävely, koiran ulkoiluttamien sekä rinnan kulkeminen haittaavat pyöräilijöitä kesäkaudella. Jostain syystä en ole vielä nähnyt keväällä kenenkään vetoavan, että kesän ajaksi pyöräilyyn soveltuvat reitit tulisi rauhoittaa vain pyöräilyä varten, koska pyöräilykausi on lyhyt ja kävellä voi metsässäkin.

Hiihto, toisin kuin vaikkapa pyöräily, on historiallisesti ollut Suomessa tapa liikkua. Hiihtämällä on kuljettu niin kouluun kuin metsällekin, ja se on talvella ollut hyvinkin merkittävä liikennemuoto. Esimerkiksi kylältä kouluun kulkevan ladun merkitys on ollut hyvinkin suuri, ja hiihto on siksi talvella ollut erityisasemassa.

Nykyinen hiihto ei kuitenkaan enää muistuta historiallista liikennemuotoa, vaan kyse on pääosin liikuntaharrastuksesta samaan tapaan kuin pyöräilyssä. Historiallisista syistä monien suomalaisten suhtautuminen hiihtoon eroaa kuitenkin suhtautumisesta pyöräilyyn, minkä vuoksi on vaikea nähdä niiden yhtäläisyyksiä osana nykyistä liikenneympäristöämme.

Ratkaisua hiihtäjien ja muiden liikkujien tarpeiden yhteensovittamiseen voi kuitenkin hakea pyöräilystä. Pyöräilyä varten on rakennettu pieni määrä erityisiä pyöräteitä, joita Helsingissä baanoiksi kutsutaan, ja joilla pyörällä voi ajaa vapaasti ja lujaa ilman häiritseviä tekijöitä, kuten ympäriinsä ryntäileviä lapsia, koiria tai tien tukkivia lastenvaunuja. Lisäksi pyörällä saa ajaa myös kevyeen liikenteen väylillä, mutta tällöin pyöräilijän on huomioitava muu liikenne ja sopeuduttava mainittuihin häiriötekijöihin. Urheilusuoritus ei tällöin ole täydellinen, eikä pyörällä välttämättä voi ajaa sen maksiminopeutta, vaan nopeus on sovitettava sellaiseksi, että voi väistää muuta liikennettä.

Kiistelystä väylien käytössä päästäisiinkin eroon nimeämällä osa laduista ”hiihtobaanoiksi”, jotka varattaisiin vain hiihtoa varten. Luonnollisestikaan tällainen latu ei voi olla kaavassa osoitetulla kevyen liikenteen väylällä tai alueella, joka on osoitettu yleiseen ulkoiluun, koska se estää kaavan osoittaman käyttötarkoituksen toteutumista. Näiden varsinaisten hiihtobaanojen lisäksi latuja voitaisiin kuitenkin ajaa myös kevyen liikenteen väylille sekä puistojen kävelyteille ja poluille niin, että ne eivät estä väylän käyttöä myöskään jalankulkijoita, pyöräilijöitä tai koiran ulkoiluttajilta ja tällöin hiihtäjien tulisi toimia vastaavasti kuin pyöräilijöiden kesällä, tinkien urheilusuorituksen täydellisyydestä ja ottaa muu liikenne huomioon.

MalkusLindroos
Sitoutumaton Espoo

DI, kiinnostuksena energia, talous, ilmastonmuutos ja IT. Vattenfallin energia-asiantuntija. Mielipiteet omia, faktat eivät.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu