Joulupukki, joulu-ukki?

Joulun alla erilaiset sen perinteisiin liittyvät pöyristymiskeskustelut aina nostavat päätään. Lähivuosina on käsitelty joulukuuset, joulutortut, tiernapojat ja niin edelleen. Viimeisimmän somerähäkän aiheena on joulupukki ja sen oletetut vanhoilliset, patriarkaaliset arvot.

HS (27.11.2019) lanseerasi Nyt-liitteensä jutussa uuden käsitteen: feministinen joulupukki. Jutun mukaan suomalaisperheet odottavat nyt pukeilta tasa-arvoista käytöstä, jossa lapsista ei tehdä oletuksia sukupuolen mukaan, eikä muutenkaan töräytellä vanhoillisia. Joulupukin miesoletettuuden vastapainoksi ehdotettiin myös joulumuorille näkyvämpää asemaa.

Hämmästyin jutusta aika tavalla. Omassa sukupiirissäni näet joulupukkina on aina voinut olla niin mies kuin nainenkin. Naamarin takaa ei naama näy, ja mahdolliset naisoletetut rintavarustuksetkin jäävät punanutun alle tungetun tyynyn katveeseen.

Erityisesti joulupukkina toimimisesta piti isoäitini, taiteellinen ja emansipoitunut nainen, jolle jo 30-luvulla oli selvää, että nainen hankkii koulutuksen ja ansaitsee rahaa siinä missä mieskin. Kerran pukkinaamarin hajottua isoäiti ei jäänyt neuvottomaksi, vaan tekaisi uuden parran komerosta löytyneestä peruukista sillä seurauksella, että me lapset pelkäsimme mustapartaista pukkia ihan hulluna.

Meillä vieraili siis feministinen joulupukki, kirjaimellisesti. Muutenkin ajatus suomalaisesta joulupukista jonain vanhoillisuuden perikuvana on ohi maalin.

Suomalainen joulupukki on nimittäin alkujaan täysin pakanallinen, sukupuoleton otus.

Sen kertoo jo nimikin. Otetaan ensin vaikka sana joulu: se tulee germaanien vanhasta keskitalven juhlan nimestä Yule, vrt. ruotsin jul. Tämän juhlan asema oli niin keskeinen, että sen nimitys päätyi kieleemme jopa kahdesti: juhla ja joulu. Edes kristinuskon saapuminen Pohjolan perukoille ei kyennyt horjuttamaan talvipäivänseisauksen juhlan vanhaa nimeä, vaan joulu tulkittiin uudestaan kirkon oppien mukaan.

Skandinaavinen uusi vuosi alkoi joulusta. Mutta muinaissuomalaisten uusi vuosi ei ollut keskitalvella, vaan myöhäissyksyllä, nykyisen Pyhäinpäivän tienoilla: kekri.

Vanhassa uskomusajattelussa kaikenlaiset rajat, paikalliset mutta myös ajalliset, olivat otollisia liminaalitiloille, kuten henkimaailman ja ihmisten maailman välisen raja-aidan hetkittäiselle murtumiselle. Siksi kekrinä eli köyrinä kulkivat kekripukit tai kekrimöröt.

Kekripukki oli kummajainen, jolla oli päällä talja tai takki väärinpäin, päässä tuohinaamari ja sarvet. Köyrimörkökin oli sukupuoleton, naisilla miehen ja miehillä naisen vaatteet. Usein pukin vaatteista roikkui kaikenlaista kamaa, ja otus kolisteli pelottavasti vaatien pääsyä pirttiin. Jos kestitystä ei annettaisi, uhkasi köyripukki vaikkapa hajottaa uunin – melkoinen uhkaus aikana, jolloin kyseinen temppu teki tuvasta jääkylmän ja asumiskelvottoman. Vastaavasti mikäli köyripukille tarjottiin ruokaa ja olutta, seurasi onni taloa tulevana satovuonna.

Se, että kekripukki oli nimenomaan pukki, on todennäköisesti skandinaavis-germaanista perua, vrt. Ruotsin julbock. On mahdollista, että kekripukki oli alkujaan oikea eläin jota kuljetettiin talosta toiseen onnea tuomassa. Nimitys kekrimörkö kuitenkin paljastaa, että naamioitusmisperinne lienee pukki-identifikaatiota vanhempi. Kekripukkia vastaavia vuotuisjuhliin liittyviä eurooppalaisia pukeutumisperinteitä ovat esimerkiksi saksankielisen alueen Krampus, Tschäggättä ja Strohbär (olkikarhu), sekä baskien Hartza (karhu). Baskien parista tunnetaan myös perinne, jossa talosta taloon kuljetettiin oikeaa karhua parantajana ja onnentuojana.

Koska kekripukki liittyi suomalaisten uudenvuoden viettoon, siirtyi perinne Nuutinpäivään nuuttipukiksi uudenvuoden mukana, kun Ruotsin valtakunnan vuosi alettiin esimodernilla ajalla aloittaa tammikuussa entisen joulun sijaan.

Kristillisen joulun merkityksen kasvaessa kekrin runsas juhlinta olikin jo osin siirtynyt siihen, pakanallinen pukkiperinne sulassa sovussa skandinaavisen uudenvuoden oluenjuonnin ja kinkunsyönnin lomassa.

Lopullisen kuoliniskun vanhanmalliselle pukkiperinteelle antoi sotien jälkeen Suomeenkin kulttuurillisen invaasion tehnyt amerikkalaistyylinen punanuttuinen joulupukki, Santa Claus, jonka historialliset juuret ovat joulunajan kristillispohjaisessa lahjanantoperinteessä. Lahjaperinteeseen ovat vaikuttaneet keskiajalla Euroopassa suuren suosion saanut kolmen tietäjän pyhimyskultti, sekä Pyhän Nikolauksen (”Santa Claus”) legenda.

Kaikki, mikä suomalaisessa joulupukkiperinteessä on potentiaalisesti patriarkaalista, on siis suhteellisen myöhäistä perua. Alkuperäinen suomalainen joulu- eli nuutti- eli kekripukki on sukupuoleton, lajirajat ylittävä elukka ja ristiinpukeutuva, onnea tuova toiseuden lähettiläs.

Joten eikun tuohinaamari päähän ja lapsia pelottelemaan!

MariannaRidderstad

Datan diggaaja, tulevaisuuden tutkiskelija, menneisyyden muistelija. Runojen rustaaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu