Mikä ihana maanantai – olen kiitollinen!

 

Viikko sitten lauantaina pikkuvarpaani murtui, kun pompottelin jalkapalloa ilman kenkiä mökkinurmikolla. Liukastuin. Seuraavana päivänä alkoi tulla kaikenlaisia ikävämpiä oireita. Kaksi päivää myöhemmin vietin päivän sairaalan päivystyksessä, jossa suljettiin pois keuhkoveritulppa ja muut vakavat sairaudet.

Viime viikon kuljin pohjalta kohti pintaa.  Ajatukset vaihtelivat kuolemanpelosta kauhuun siitä, että menettäisin työkykyni ja terveyteni pitkäksi aikaa. Aktiivisen urheilijan huippusuoritus oli torstaina kävely lähikahvilaan. Nyt viikonloppuna nilkutin lyhyen lenkin varvastossuissa metsässä.  Aika toista kuin tavalliset pitkät juoksulenkkini. Tavararöykkiöt kerääntyivät nopeasti kotona, kun siivoaminen ei sujunut. Puhumattakaan töiden tekemisestä. Aika kului suurelta osin sohvan pohjalla.  Aika p-a viikko, joku voisi sanoa.

Jos katson asiaa toisin silmin, olen kiitollinen. Aika monestakin asiasta.

Pikkuvarvas on yhä paketissa ja meno on sen myötä aika lailla hidasta. Mutta totta puhuen en ole moneen kertaan edes ajatellut murtunutta pikkuvarvasta. Se on ollut helppo hoitaa kotikonstein. Varvas teipataan naapuriinsa ja otetaan rauhallisesti. En sentään ole kiitollinen murtuneesta varpaasta, mutta aika monesta muusta asiasta sen sijaan!

Olen kiitollinen, miten sujuvasti ja nopeasti terveydenhuoltojärjestelmä toimi viime viikolla. Se ei ole itsestäänselvyys. Henkeä akuutisti uhkaavat sairaudet kohdallani poissuljettiin tehokkaasti. Päivystyksessä sain ystävällistä kohtelua. Oli aamu ja potilaita oli vielä vähän, ei ollut vielä normaali tulenpalava kiire.  Lääkärit ja hoitajat ehtivät tehdä työnsä niin kuin tekisivät varmasti aina, jos lähes hallitsematon hoppu ei pakottaisi priorisointiin, joka toki on välillä potilaille kohtuutonta. Päivän päivystyksen petillä maatessani ehdin kuunnella, miten hoitajat kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen kehottivat naapuripedin vanhaa herraa pitämään housut jalassaan ja kohtasivat nopeaan tahtiin vaihtuvia asiakkaita. Voin kuvitella, miten vakavien onnettomuuspotilaiden virran ollessa pahimmillaan vaikkapa dementoituneiden vanhuksen kohtaaminen vaatii pitkää pinnaa.

Vakavista sairauksista vapauttavan “tuomion” jälkeen minun oli paljon helpompi suhtautua oireisiin, vaikka ne haittasivat yhä arkista oloa. Maailma pyöri edelleen kuin karusellissa olisin ollut ja henki kulki takkuillen. Silti, epätietoisuus oli ollut pahinta, koska kummitukset kasvavat faktojen puutteessa. Asiassa kuin asiassa. Nyt saatoin keskittyä googlaamiseen ja kotikonstein olon helpottamiseen. Minun onnekseni jokin toimi – aika jos ei muu – oireet hiipuivat hiljalleen viikon loppua kohti. Nyt on enää pieniä kaikuja viikon takaisesta olosta.

Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että olen nyt toimintakykyinen. Olen kiitollinen, että istun tässä koneella kirjoittamassa tätä kirkkain ajatuksin. Olen siivonnut ja ajatukseni katsovat eteenpäin positiivisesti.

Mitä muuta viikon aikana tapahtui? Loppuviikon päiväkävelyillä lähikahviloissa kävin huikeita keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Olisi jäänyt kokematta, jos olisin ollut kiinni normaaleissa arkirytmeissä ja tehokkaassa vauhdissani.  Nuoren arkkitehdin kanssa pohdimme sitä, miten kaupunkia voisi tehdä enemmän ihmisen näköiseksi. Hänellä oli loistavia ajatuksia, jotka jäivät muhimaan. Arkkitehti kutsui kohtaamistamme sanalla “serendipity” , serendipiteetti, yllättävien asioiden havaitsemisesta syntynyttä uutta ajattelua. Ehkä pohdintamme kahvilaa ympäröivän aukion ankeudesta ja mahdollisuuksista tehdä siitä jotain enemmän ihmisen näköistä johtaa vielä johonkin konkreettiseen.

Toisena päivänä samassa kahvilassa keski-ikäisten miesten kanssa puhuimme historiasta (luonnollisesti).  Natsi-Saksaa koskeva keskustelu poiki hauskan yllätyksen seuraavana päivänä. Olin taas nilkuttanut kahville ja luin hyvää (!) romaania kaikessa rauhassa terassilla. Henkilöauto kurvasi terassin eteen ja tuttu herra heitti ohimennen minulle luettavaksi ruotsalaisen journalistin Berliinissä vuonna 1943 kirjoittaman kirjan “Teräsvallin takana”.  Hän oli puhunut siitä pitkään edellisenä päivänä. Piristävä jatko keskustelulle. Varmasti jatkamme aiheesta kunhan saan kirjan luettua.

Kruunun viikon hyville kohtaamisille koin metsässä. Siellä hitaasti edetessä jäin rapsuttelemaan kahta koiraa ja juttelemaan niiden omistajan kanssa. Lopulta kävelimme ison osan lenkistä yhdessä ja puhuimme unelmista ja siitä, miten niitä voi toteuttaa työelämässä. Ehkä koiranomistaja sai uutta potkua kohti unelmaansa. Minä ainakin sain paljon virtaa.

Olen kiitollinen näistä hienoista hetkistä !

Niinpä, taas olemme elämän yksinkertaisten perustotuuksien äärellä – kiitollisuus, siitä mitä itsellä jo on ja avoin uteliaisuus sille, mitä elämä voi antaa!

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu