Alkukesän jännityssatoa

Alkukesän dekkaripakettini sisälsi yhden js toisenkin jännitystarinan. Kaikki olivat sen verran kiinnostavia, ettei tullut mieleen jättää yhtäkään niistä kesken.

Rikoskomisario Winter palaa taas

Palkittu göteborgilainen rikoskirjailija Åke Edwardson tuo taas tutun rikoskomisario

nsa Erik Winterin töihin. Edellinen Winter-dekkari ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Tällä välin varakas Winter on elänyt perheensä kanssa pari vuotta Espanjan aurinkorannikolla. Mutta nyt työ kutsuu taas, ja Kolmastoista tapaus (Like 2022, 395 s, suomennos Petri Stenman) on kimurantti tapaus töihin palaavalle Winterille.

Jo matkalla lentokentältä kotiin Winter joutuu todistamaan omituista auto-onnettomuutta, jonka uhrit sattuivat vielä olemaan hänen kanssaan samalla paluulennolla.

Samoihin aikoihin purkutalon seinästä löytyy seinään muuratun ruumiin jäänteet, ja alkaa tapahtua. Juoni kulkee mestarillisesti, ja sitä värittävät vaihtuvat tapahtumapaikat ja vaihtuva aika: milloin ollaan menneisyydessä, milloin syvällisissä keskusteluissa tässä-ja-nyt ystävän ja kohta eläköityvän kollegan Ringmarin kanssa. Kerrontaa keventää oivallisesti se, että Winter harrastaa ruuanlaittoa, ja aterioiden valmistamisessa raaka-aineista lähtien on osaamisen ja rakastamisen maku.

Nesbøn synkät tulevaisuudenkuvat

Jo Nesbø on jo aikaisemmin julkaissut novellikokoelman. Sellainen on myös Rottien saari (Johnny Kniga 2021, 443 s, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen). Pisin tarinoista, oikeastaan romaanin kokoinen Rottien saari kertoo väkivaltaisesta moottoripyöräjengistä, joka uhkaa pikkukaupunkia. Samantyyppisiä dystopiakertomuksia ovat kokoomakirjan muutkin tarinat. Makulaattori-tarinassa päähenkilö pyyhkii aivoistaan muistikuvia, jotta ne eivät jäisi lääketehtailijoille. Kaskaat paneutuu rinnakkaistodellisuuteen, jossa välillä käydään Pamplonan härkäjuoksussakin. Seerumissa taas nuorukainen suunnittelee isänsä kuolemaa. Viimeinen tarina, Musta hevonen, on varmaan tarkoituksella jätetty viimeiseksi, eli sokeri pohjalla. Odotan silti edelleen uutta Harry Hole -tarinaa, eli tuttua, luotettavaa Nesbøta.

Los Angelesin pimeä puoli

Autiosta talosta löytyy nuoren naisen ruumis, jonka tappotapa on ollut makaaberi. Niskaan on kaivettu Krusifiksitappajana tunnetun psykopaatin symboli. Tappaja on kuitenkin teloitettu, eli nyt kysytään, kuka kopioi taannoista murhaajaa?

Chris Carterin Krusifiksitappaja (Otava 2022, 415 s, suom. Inka Parpola)

on avausosa sarjassa, joka anglosaksisessa maa

ilmassa on jo kasvanut 11

-osaiseksi, eli meillä on vielä paljon odotettavaa LAPD:n rikostutkijalta Robert Hunterilta ja hänen aisapariltaan Carlos Carcialta.

Kirjailija itse, Chris Carter, on persoonallinen hänkin. Brasiliassa kasvanut, Yhdysvalloissa rikospsykologiksi opiskellut mies vaihtoi puvun revittyihin farkkuihin ja sähkökitaraan. Työ muuttui maailmaa kiertäväksi muusikoksi ja rikoskirjailijaksi, joka nykyään asuu Lontoossa. Krusifiksitappaja saa suomeksi jatkoa, Teloittajan, jo ensi lokakuussa.

Kissa ja hiiri –leikkiä akateemisissa ympyröissä

Steven Harding on komea, arvostettu nelikymppinen kirjallisuuden professori, joka ei vielä ole päässyt havittelemaansa paikkaan huippuyliopistossa. Hänen tyttöystävänsä on reilusti nuorempi Ellie Masterson, arka, kaunis ja huippuälykäs saman alan opiskelija. Kirjailija Laure Van Rensburg tuntee jännityskirjansa Ei muita kuin me (Otava 2022, 351s, suom.Elina Koskelin) viitekehyksen luovan kirjoittamisen opiskelijana, joka on julkaissut tarinoitaan mm. nettilehdissä ja antologioissa.

Stevenin ja Ellien suhteella tuntuu olevan mahdollisuuksia, ja niinpä pari ajaa New Yorkista viikonloppumatkalle loistohuvilalle talviseen luontoon. Samalla on tarkoitus viettää parin tapaamisen puolivuotisjuhlaa.

Mutta mikään ei ole, miltä näyttää, ja suhde saa uudet raamit syrjäisen talon vankilassa. Hyytävän ovela juoni kuljettaa paria kissa ja hiiri -leikissä yhä hurjemmille tasoille. Iltalukemisiksi varattua kirjaa oli vaikea jättää kesken ennen kuin loppu rakentuu.