Barbenheimer, Armi ja Patti Smith

Wanhanrouvan viikonlopun huippuhetkiä on ollut viime perjantain Barbenheimer eli vasta ilmestyneet elokuvat. Greta Gerwigin Barbie on kehuttu tytöstä naiseksi -elokuva, Barbien eksistentiaalinen kriisi. Samalla se on tiukkarytminen slapstick-hulluttelu ihastuttavine pukuineen ja lavastuksineen. Satuimme ystävättären kanssa myöhäsillan esitykseen, jonka täydessä katsomossa olimme ainoat mummelit, eli emme ehkä kuuluneetkaan leffan kohderyhmään. Mutta menihän se ihan mukavasti siinä laatutekijöille naureskellessa.

Barbieta komeampi ja tärkeämpi oli samana päivänä Suomessa ensi-iltaan saatu Christopher Nolanin Oppenheimer, kuuma elämäkertaelokuva atomipommin isästä J. Robert Oppenheimerista, hänen saavutuksistaan, pettymyksistään, nöyryyttämisestään ja vihdoin rehabilitoinnistaan. Nimiroolissa Cillian Murphy on paljon enemmän kuin Peaky Blinder gangsteripäällikkö tai Dunkirkin pelkuri. Robert Downey Jr. ministerinä ja ydinasepomona Lewis Straussina hurmasi opportunistina. Elämänmittaisena elävän kuvan tavisharrastajana tuotti lisäiloa bongata kolmituntien eepoksen joukosta noin vartin välein pienistäkin sivuosista moni sekä Bafta-, Golden Globe-, Tony- tai Oscar-palkittu näyttelijä että samojen kisojen ehdokas. Valkokankaalle ilmestyi myös muuten vain teeveestä tai leffoista tuttuja nimiä. Oli esimerkiksi Emily Blunt, Matt Damon, Rami Malek, Tom Conti, Casey Affleck, Gustaf Skarsgård, Kenneth Branagh, Jason Clarke, James D´Arcy, Matthew Modine, David Krumholz, James Remar ja Gary Oldman. Toinen meistä wanhoistarouvista itki, toinen vertasi menoa itku silmässä nähtyä nykymenoon.

Ja sitten tullaan Armiin, Tuottelias kirjailija Raija Oranen kertoo uusimmassa,

loppuviikolla ilmestyvässä kirjassaan Minä, Armi Maria R. fiktiivisen tarina-elämäkerran Marimekon luojasta Armi Ratiasta. Kirjassa on imua enemmän kuin unikkokuosissa tai Jokapoika-paidassa yhteensä.

Koska kirjasta saa oikeasti kertoa vasta muutaman päivän päästä, olen säästänyt sitä koskevan juttuni printtimediaan. Blogistihan on vain yleisönosastokirjoittaja, alustatalouden palkaton prekaari. Minut houkutteli kirjoittamaan Uuteen Suomeen edesmennyt Niklas Herlin töölöläisessä kapakassa jo vuonna 2012, jolloin hän suunnitteli Uudesta Suomesta Huffington Postin kaltaista megavaikuttajaa. Sen koommin, Niklaksen siirryttyä taivaallisiin vaikuttajiin, ei palkkioista ole puhuttu, tuhansien juttujen jälkeenkään ei blogisti saa edes ilmaista digilehteä. Silti esimerkiksi Katri-Helenasta kertovaa juttuani on lukenut yli 12.000 ihmistä…

Tästä päästään muutenkin jäähyväisiin. Viimeiseksi esittelen rockikoni-kirjailija-valokuvaaja Patti Smithin tekemän Päivieni kirjan (Siltala 2023, suom. Antti Nylén, 385 s.). Smith kirjoittaa lyhyitä päiväkirjamuistiinpanoja kuviensa alle. Kirjaa on luonnehdittu kertakäyttöiseksi kahvipöytäkirjaksi ja fiilisteltäväksi fanituotteeksi. Sitähän se on, ilmestyttyään sopivasti Smithin Helsingissä ja Tampereella pitämien konserttien alla. Kirja ei samalla tavalla sytytä kuin Smithin aikaisemmat teokset, joista Ihan kakaroita (2015) kertoi raadollisesti, rehellisesti ja hauskasti Smithin tiestä vaatimattomasta nuoruudesta arvostetuksi taiteilijaksi valokuvaaja Robert Mapplethorpea tai kirjailija-näyttelijä Sam Shepardia unohtamatta.

PS: Vaikka urani vakiblogistina on ohi, kerron kuitenkin vielä joskus wanhan rouvan kulttuurielämyksistä kuin rakkaalle päiväkirjalle, jota en ole jaksanut pitää sitten vuoden 1964. Kiitos teille, tuhannet lukijani, vuosien varrella! Ja kiitos teille, tuhannet kirjat, joita olen saanut esitellä. Lukeminen kannattaa aina.