Biofiktiot jylläävät, vuorossa Järvelä ja Tervo

Nyt kirjallisuudessa näyttää olevan kova sana biofiktio, eli eläneistä, tunnetuista henkilöistä tehdyt kuvitteelliset romaanit. Minna Rytisalon Rouva C kuvasi Canthin perheen alkutaivalta. Johanna Venho teki romaanin Sylvi Kekkosesta pari vuotta sitten, ja nyt on vuorossa Tove Jansson arvostetussa Syyskirjassa.

Biofiktio on ollut Raija Orasen metodi jo pitkään Fannysta Achtén ja jo edesmenneitten presidenttien kautta loppukesästä ilmestyneeseen Anita Välkistä kertovaan saagaan. Kirja on poikimassa myös Orasen ja Tuulikki Närhinsalon suunnittelemaan oopperaa – Suomen Kansallisoopperaan tietysti.

Harppi on arkkitehdin työkalu.

Syksyn vaikuttavan biofiktion on tehnyt Jari Järvelä. Aino A (Tammi, 395 s.) on elämäkertaromaani, joka kertoo naisesta ikonin takana ja haastaa kultinomaisen ihailun, jossa Alvar itse paistatteli naisjuttuineen ja huolimattomine, keskeneräisine töineen – jotka Aino vei loppuun. Munkkiniemessä kerrotaan edelleen kansantarinaa, miten Alvar Aalto Riihitien toimistosta lähtiessään antoi arkkitehdeilleen kolmen päivän työt, kun sanoi menevänsä parturiin. Järvelä tekee kunniaa suurmiehen varjoon jääneelle vaatimattomalle, poikkeuksellisen lahjakkaalle naiselle.

Myös Paimio tuoli saa osansa. Olen itse kuullut, miten edesmennyt huonekaluprofessori Severi Parko luennollaan sanoi ”Aallon Paimio-tuolin olevan maailman kaunein taideteollinen esine. Siinä on vain yksi vika: siinä ei voi istua”. Eli suoranainen yhtäläisyys vaikka Alessin sitruspuristimeen, joka on ihana esine, mutta käytössä mahdoton, kun sitruunan siemenet lentelevät ympäriinsä. Alvar Aaltokin itsekin vähätteli Paimio-tuolia, joka hänestä oli tarkoitettu keuhkoparantolaan. Aalto autettiin salaa Paimio-tuolista miesvoimin ylös. Taide voitti Aallon silmissä käytännöllisyyden – kun Aalto-yliopiston insinöörien tunnussana yhä on ”tarkoituksenmukainen kalu on kaunis”. Omasta Paimio-tuolistani luovuin, kun yhdeksänkymppinen isäni ei enää pystynyt siihen istumaan. Mutta tuoli löysi hyvän kodin vanhimman tyttäreni isosta makuuhuoneesta Saksassa. Se toimii siellä vaatetelineenä.

Toinen lukemani Aalto-kirja luetaan tietokirjojen joukkoon. Sen on koonnut Aaltojen tyttärenpoika Heikki Aalto-Alanen. Rakastan sinussa ihmistä (Otava, 462 s.) -teoksen pohjana ovat Aaltojen kirjeet, valokuva-albumit, matkapäiväkirjat ja omat piirrokset. Kirjeenvaihto Aaltojen yhteiselämän (1924-1949) ajalt

Paimio-tuoli maksaa yli  3300 euroa, vaikka siitä on vaikea päästä ylös.

a kertoo myös koko maailman suurista mesenaateista, taidevaikuttajista ja taiteilijoista Rockefellereistä ja Gullichseneista Marcel Breueriin, Saariseen, Walter Gropiukseen tai Wassily Kandinskyyn. Kirjeiden paljous tekee lukemisesta vähän puisevaa, mutta varmasti se pimeisiin syysiltoihin sopii. Ja Alvar Aalto säätiön puuhamiehenä kirjoittaja taatusti tuntee Aaltojen elämää, vaikkei isoäitiään – jota lapsenlapset kutsuivat vain Ainoksi – oppinutkaan tuntemaan. Jos Aalto-Alasen kirja tuntuu raskaalta iltalukemisina, sen voi kyllä ihan hyvin kuitata Virpi Suutarin pari vuotta sitten julkaistusta dokumenttifilmillä Aalto.

 

Sokeri pohjalla. Biofiktion luokkaan luen myös Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (Otava, 456 s.). Tervo kertoo Mikael Agricolasta ja värittää tervomaisella kielellä lapsuutta, nuoruutta, aikaa Wittenbergissä ja kirjakielemme isän viimeisiä aikoja rauhansolmimismatkalla Moskovassa. Henkilökaartiin kuuluvat luonnollisesti Martti Luther, Philipp Melanchthon, Kustaa Vaasa ja Iivana Julma.

Tervo on tavallaan palannut Matriarkkansa jäljille ja kuvaa mestarillisella kielellään ihmisiä ja tapahtumia puolen vuosituhannen takaa. Onneksi Tervon Loiri taisi olla rahastuksen väärtti ja välityö. Nyt ollaan taas loisteliaan kirjallisuuden ja elämyksen äärellä. Aikaisemmin Mikael Agricolasta kirjoitti Roope Lipasti, jonka näkökulma – Agricolan ja hänen toisen vaimonsa Birgitan välinen suhde, oli erilainen: ehkä kevyempi, viihteellisempi ja helpommin luettavissa. Mutta Tervo lataa tiskin täydeltä täyttä asiaa. Kumpaakaan kirjaa, en Lipastia enkä Tervoa, malttanut öitä myöten jättää lukematta. Ja kyllä Järveläkin valvotti.

+1
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu