Casablancan ja Cape Codin jännät naiset

Dekkareiden välillä on hyvä tarttua ihan tavalliseen feelgood-romaaniin.

Fiona Valpy paneutuu Casablancan tarinankertojaan (Otava 2022, 336 s, suom. Taina Helkamo).

Tarina kulkee kahdella tasolla. Molempia tasoja yhdistää Marokon Casablanca. Juutalaistyttö Josien perhe on päätynyt natsien miehittämästä Ranskasta Casablancaan ja käy paperisotaa saadakseen viisumit Yhdysvaltoihin Portugalin kautta. Nykyaikana, noin 2010-luvulla, Casablancaan muuttaa puolestaan miehensä työn takia Zoe, joka painii avioliittonsa ja äitiyden kanssa. Zoe löytää lastenhuoneen lattian alta Josien 70 vuotta aikaisemmin pitämän päiväkirjan ja Casablanca ennen vanhaan pulpahtaa esiin.

Casablancan ja sen ympäristön maisema tulee tutuksi. Sekä nykyajan Zoe että 1940-luvun Josie saavat voimaa kirjoista ja kirjastosta. Kukapa ei saisi? Tarinoiden kerronnalla on osansa molempien naisten elämässä.

Pakolaistyttö Josiella on kohtalonsa eikä helppoa ole Zoellakaan. Kirja asettuu chicklitin ja historiallisen romaanin välimaastoon. Vaikka ei edes olisi nähnyt  Michael Curtizin Oscar-elokuvaa Casablanca, tekee lukijana vähitellen mieli matkustaa Marokkoon. Pakolaisuus, yhteiskuntaluokkien erot ja syrjästäkatsojien tarinat tekevät romaanista ihan kelpo lukukokemuksen, varsinkin kun viime sivuilla ratkeaa yllättävän moni asia.

Brittitaustaista Fiona Valpya on kutsuttu uudeksi historiallisen romaanin taitajaksi

. Casablancan tarinankertoja on laitettu laatikkoon ”kevyt kesäviihde”, mutta kyllä se on enemmänkin. Hätää, surua ja avio-ongelmia oli sodan aikanaan 1941 ja on yhä, tässä ja nyt.

————–

Vastikään ilmestyneeseen Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsiin (Tammi 2022, 403 s, suom. Tuulia Tipa) tartuin, koska ajattelin että saattaisi kertoa viime aikoina niin muodikkaaksi tulleesta paperiteollisuudesta. Mutta onneksi nyt ei möyhittykään teollisuussukujen jäljillä!

Paperipalatsiksi nimitettiin neljän sukupolven asuttamaa kesäparatiisia Cape Codissa, kolmisensataa kilometriä New Yorkista koilliseen, sata kilometriä Bostonista kaakkoon. Kirjan päähenkilö on Elle, jonka isoisä rakensi ison huvilansa ympärille mökkikylän koko suvulle.

Kirja kulkee eri aikatasoilla. Kannattaa heti painaa mieleen, että Elle on syntynyt 1967. Siitä voi laskea, minkä ikäinen hän missäkin vuosiluvuilla otsikoiduissa tapahtumasarjoissa on. Nykyhetki taas kerrotaan kellonaikoina.

Ja sitä nykyhetkeä eletään uimassa, piknikeillä ja kyläilemässä sekalaisen, ylempää keskiluokkaa edustavan koulutetun naapuruston kanssa. Viiniä, väkeviä ja tupakkaa kuluu ajan tavan mukaan. Ympärillä on mahtava luonto. Flooraa ja faunaa kuvataan pilkuntarkasti.

Kaiken takana on Ellen nuorena kokema tragedia, josta Elle ei vielä nykyhetkessäkään ole toipunut. Ellen suku on sekalaista seurakuntaa, jolle sana avioero on vain seitsemän kirjainta. Sinun, minun, heidän ja teidän lapsia kyllä rakastetaan mutta heidät myös nonchaleerataan, jätetään huomiotta, tarpeen tullen. Lapset eivät oikein opi tulemaan toimeen keskenään, ja Ellekin löytää puolison Englannista. Jokainen kirjan henkilö on oma persoonallisuutensa. En halua kertoa enempää, ettei noin kuuden lukijani nautinto väljähtyisi.

Miranda Cowley Hellerille romaani on esikoinen, mutta juonen rakentamisen ja henkilöiden uskottavat persoonalliset eroavuudet ovat varmasti peräisin HBO:lta, jonka draamatuotantoa hän on johtanut. Hänen vastuullaan ovat olleet mm. sarjat Sopranos, Mullan alla ja The Wire (Langalla). Kirjoittamisen eväät ovat vahvat. Paperipalatsia oli ahmittava loppuratkaisuun asti. Ja vielä sen jälkeenkin tulee pohtineeksi, että kuinka tässä kävikään…