Dekkarikesä alkoi taas

Pertti Avola kirjoitti Hesariin pari päivää sitten mainion arvioinnin Jarkko Sipilän Takamäki-sarjan viimeisestä, läheisten pieteetillä viimeistelemästä osasta. Kahdesti tapettu, (CrimeTime 2022, 319 s.) on sujuva Takamäki-dekkari, jossa Takamäen poliisitutkinta edelleen on pääosassa. Konnien kohtalo on kova ja samalla lukijan Helsinki-tietous kasvaa. Olin itse joskus Sipilän vetämällä kävelykierroksella, jossa käytiin läpi helsinkiläisiä rikososoitteita, ja Sipilän jutustelu oli juohevaa. Sitä ikävöin yhtä paljon kuin Takamäkeäkin.

Avola kirjoittaa arviointinsa lopussa, että ”pitkään jatkuneen poliisiromaanisarjan pitäminen kiinnostavana ja laadukkaana ei ole ihan pieni saavutus”.

Toivottavasti Reijo Mäki luki tuon lauseen. Kun yksityisetsivä Jussi Vareksen haahuilua Turun maisemissa, Aurajoella, Apteekissa ja Puolalanmäen takana on jo 33 kirjan verran, alkaa se olla liikaa. Reijo

Mäen Hotel California (Otava 2022, 359 s.) muistuttaa etäisesti poikakirjan ja länneneepoksen sekasotkua, jonka parasta antia on aina mainio huulenheitto ja Turun kuvaus. Uudisrakennuksista, etenkin ravintoloista, puhutaan paljon ja kyllä sinne taas kaipaakin, Auran rannoille.

Reijo Mäen kerrotaan sanoneen marketin kassalla, että Vareksen ansiosta he molemmat, kirjailija ja kassahenkilö, pysyvät leivässä. Tosi on, Vares on tuottanut tekijälleen monta miljoonaa, joista osa menee marketin kautta Reijon ruokakomeroihin ja kassa on palkkansa ansainnut. Hyvä ja rehellinen huomio, minä ja Mäki kannatamme varmasti molemmat markkinataloutta, kun olemme saman korkeakoulun kasvatteja.

Siellä oppi, että debet oli kirjanpitosalissa ikkunan puolella ja  vähittäiskaupan tärkeä apuväline oli Hugo Ranisen Kauppaopin ja -oikeuden mukaan hevospuomi. (Nykyajan hevospuomihan on parkkihalli, eli sääntö pätee yhä.)

Siitä huolimatta toivoisin Mäen uskaltavan vielä nyt, voimissaan, tehdä Rönnbackat eli hyllyttävän vähintäänkin keski-ikäistyneen Vareksen siipeilijöineen, verkostoineen ja ympäristöineen ja ryhtyvän etsimään konnuuksia uusin voimin muualta.

Porvoo-henkinen dekkaristi Christian Rönnbacka (kuvassa kirjoituskoneineen, kuva Bazar) on nimittäin pannut Hautalehtonsa ainakin retriittiin, ja uusi sankari on monenkirjava, taustaltaan mielenkiintoinen poliisipersoonallisuus Henna Björk. (Henna Björk ISKU, Bazar 2022, 272 s.) Rönnbackan Björk on ongelmalähiöiden kasvatti ja jengiväkivallan tuntija, jolla on korkean tason yhteys suomalaiseen supo-sankariin. Alkuasetelma on hyvä, tapahtumat hengästyttävät, dekkarin aihe on mitä päivänpolttavin ja jatkoa odot

taa jo nyt innolla. On mies sitä onneksi luvannutkin jatkaa.

Ei sillä, etteikö Hautalehdossakin olisi ytyä. Katsoimme huonetoverin kanssa myös ensimmäisen Hautalehto-sarjan telkkarista ja olimme ihan tyytyväisiä. Mikko Leppilampi on jättänyt televisiojuontajan nonsense-ilottelun ja tekee oikeasti hienon roolityön. Ja niin tekevät sarjan muutkin näyttelijät, kuten Iikka Forss, Teijo Eloranta, Onni Parviainen ja Pihla Maalismaa noin muutaman kehuakseni. TV-sarja jatkuu vielä, edellinen perustui Rönnbackan dekkariin Kylmä syli, ja seuraava vuonna 2014 julkaistuun romaaniin Rakennus 31. Leppilampi on kiitos, kiitos, taas mukana.

Sitten siirrytään Tanskaan eli lähemmin Kööpenhaminaan ja Bornholmin saarelle. Katrine Engbergin Isola (Otava 2022, 363 s, suomennos Sirpa Alkunen) kuuluu Kööpenhamina-sarjaan, jossa etsiväpari Jeppe Kørner ja Anette Werner ratkovat rikoksia.

Isola on taiten tehty. Siinä ei ratkota pelkästään raakaa murhaa, vaan mukaan on ujutettu myös Esther, joka tekee Bornholmin saarella antropologiystävänsä elämäkertaa. Eli rikoksen takana selvitetään myös mystistä ihmissuhdeorkesteria. Elämäkerturi Esther penkoo sankarittarensa vanhoja kirjeitä, ja kirjan nimi, ISOLA, paljastuu lukijan kannalta koukuttavan myöhään. Engberg on nähnyt vaivaa: tarvitaan hyvä oikeuslääketieteellinen mentori, tietoa poliisin työstä, Bornholmin tuntemus ja jopa tietoa metsänhoidosta ammattina. Ihmissuhteita ja lämpimiä tunteitakin riittää.