Dekkarit maistuvat puistonpenkilläkin

Hyvä dekkari on riippukeinussa viihtyjän paras kaveri. Olisi vielä riippukeinu – meidän talossa pihalle ei saa viedä edes Ikean halvimpia taittotuoleja. Autoille kyllä on raivattu paikat. Kateellisena saa katsoa naapuripihoja, joissa on lehtevien puiden varjossa pihakeinuja, ruokapöytiä penkkeineen ja grillejä.

No, dekkarin jaksaa viedä puistoonkin. Aloitin kesän Nick Herronin Lontoon säännöillä (CrimeTime 2023, suom. Ilkka Rekiaro, 415 s.) Se on Jackson Lamb sarjan viides osa. Lamb johtaa urallaan tyrineiden agenttien toimistoa, jota joutuvat elämään todellisessa tilanteessa: Brittejä ravistelee terrori-iskujen sarja, monikulttuurinen yhteiskunta kiehuu, pääministerin palli heiluu ja päänvaivaa tulee myös vallanhimoisesta populistipoliitikosta. The Times -lehdessä on todettu, että ”Lontoon säännöt vahvistaa, että Mick Herron on hauskin englanninkielisen vakoilukirjallisuuden ja mahdollisesti kaiken rikoskirjallisuuden kirjoittajista”. Eikä tässä tavislukija voi muuta kuin myöntää, että oikeassa The Times on. Hirtehistä huumoria ja vauhdikkaita sattumia osuu luupäitten (eikä aina ihan luupäistenkään sankariseikkailijoiden) kohdalle ja kyllä meitä nauratti niin.

——————-

Sitten vuoroon tuli yksi brittiläisistä lempidekkaristeistani, Elly Griffiths. Sain luettua tänä vuonna suomeksi ilmestyneet kaksi kirjaa peräkkäin. Hyvä niin, kun sankaritar on kummassakin Griffiths-sarjassa erilainen.

Ruth Galloway-mysteereitä on nyt tehty 13 kappaletta eikä ideaan tai sankarittareen kyllästy vieläkään. Ruth Galloway on viimein arkeologian professori, jonka kaivaustekniikat ja muu tietämys on paikallaan poliisitutkimuksissakin. Yöhaukat (Tammi 2023, suom. Anna Kangasmaa, 351 s.) rikosromaanissa innokkaiden amatöörien aarteenetsijäryhmä Yöhaukat löytää Norfolkin rannalta pronssikautisen asekätkön ja tietysti myös ruumiin. Samaan aikaan Ruth Gallowayn salarakas ja jo kouluikäisen Kate-tyttären isä, komisario Nelson saa ajankohtaisen pähkinän itselleen ja tutkimusryhmälleen purtavaksi. Syrjäisessä talossa on surmattu pariskunta – onko sitten kysymyksessä pariskunnan kaksoisitsemurha vai talon ulkopuolinen tappaja? Talon pihalta Ruth löytää myös jättiläismäisen koiran luut. Eläväkin koira kummittelee tapausta tutkivien jaloissa.

Ruthin ja Nelsonin suhdesoppa jatkuu, mutta samalla valotetaan mukavasti myös harrastaja-arkeologien osuutta. Kirjailija on naimisissa ihan oikean arkeologin kanssa, mutta silti kirjailija ja hänen kauttaan Ruth antaa arvoa myös amatööreille, vaikka ei ihan kaikkea heidän touhuaan suvaitsekaan.

Toinen lukemani Elly Griffithsin kirja on uudempaa sarjaa ja kertoo intialaisperäisen brittipoliisin, rikosylikonstaapeli Harbinder Kaurin tutkimuksista. Pääosassa on poliisityö, mutta sivujuonena brittiläis-intialainen etninen tausta maustetuoksuineen. Harbinder asuu kotona, mutta hänen salainen toiveensa on löytää elämänkumppani ja päästä omiin oloihin.

Viime vuonna Harbinder tutki muukalaisen päiväkirjoja. Uudempi kirja keskittyy sekin kirjoihin. Murhan käsikirjoitus (Tammi 2023, suom. Riina Vuokko, 347 s.) kertoo 90-vuotiaana kotonaan rauhallisesti kuolleesta Peggy Smithistä, joka asuu hulppeasti seniorien kansoittamassa asunnossa jonka elämä ei kovin rauhallista ollutkaan. Peggy nimittäin työskenteli dekkarikirjailijoita avustavana murhakonsulttina. Hän on saanut eri kirjailijoiden tekemiin kymmeniin rikoskirjoihin omistuskirjoituksen.

Peggy Smithin löytää kuolleena hänen vakihoitajansa Natalka. Hän ryhtyy Peggyn naapurin, eläkkeellä olevan BBC-veteraanin Edwinin kioskinpitäjä-teologi Benedictin kanssa penkomaan Peggyn kuolemaa. Ja seuraukset arvaa, kun poliisikin kiittelee. Murhan käsikirjoitus on todellinen feelgood-dekkari, jos nyt murhasta ja hyvästä olosta voi puhua rinnakkain. Griffiths osaa tehdä Harbinderin, Natalkan, Edwinin ja Benedictin elämästä, murhan rinnallakin, hyvätasoisen viihderomaanin.

———

Seuraava puistonpenkkipartnerini on Sofie Sarenbrant. Hänen vanha tuttu sankarittarensa Emma Sköld löytää sananmukaisesti kirjan ensi lehdillä teoksen koko problematiikan. Tukholmalaisella Västerbron sillalla – sillan väärällä, vaarallisella puolella – on nainen, jolla on sylissään pieni vauva. Näyttää siltä, että nainen on tekemässä itsemurhan lapsensa kanssa, ja Emmalle tulee kiire. Apuun tulee myös Nyllet, Emman t

yötoveri tai oikeastaan esihenkilö ja hänen toisen tyttärensä isä. Ehtivätkö he ajoissa? Enpä paljasta, sillä alun kiivas tahti jatkuu läpi romaanin.

Sarenbrant on poiminut uusimman kirjansa Sielunkumppani (WSOY 2023, suom. Helene Bützow, 478 s.) juoneen paljon ajankohtaista: kaiteella heilunut nainen on työskennellyt tv-julkkiksen media-asiantuntijana, tehnyt ympäripyöreitä päiviä ja saanut paljon aikaiseksi. Sivujuonina käsitellään abortin oikeutusta, naisen asemaa ja päälle päin hyvinvoivan, vauraan avioliiton sudenkuoppia, sillä loppujen lopuksi tv-julkkiksella on lukuisia henkisiä uhreja.

Kirjaa piristää, kun Emma Sköldin sisar Josefin saa lisää näkyvyyttä ja merkitystä, kun juonenpätkiä punotaan yhteen. Kaikkiaan melkoinen tapahtumavyyhti, mutta minulle ja puistopenkille liika on liikaa. Tapahtumia vatvotaan edestakaisin ja mukaan on saatu myös vankilasta paennut Emman arkkivihollinen, entinen poliisipäällikkö Gunnar, johon liitetyt tapahtumat eivät sivua häivääkään pääjuonta, kysymystä sillankaiteella heiluneesta mielenterveyspotilaasta. Gunnarilla kirjailija saa aikaiseksi lisäsivuja ja tapahtumia. Nyt oldtimerina muistelen kaiholla ikivanhaa Donna Leonin haastattelua, jossa hän paljasti, että kun kirjaa on tehty 280 sivua, se on valmis. Eikä Brunettiakaan enempää kaipaa, Venetsiaa ehkä enemmän.