Don Quijote veti Suomenlinnaan
Taas piti päästä perinteisesti Suomenlinnaan katsomaan Ryhmäteatterin kesää Don Quijoten henkeen. Versio oli jotain paljon enemmän kuin Warttunut katsoja koulun äidinkielen ja historiantunneilta tästä maailmankirjallisuuden romaanitaiteen peruskivestä muistaa, vaikka veijariromaanista ja aikansa bestselleristä silloinkin puhuttiin.
Mutta onko nyt kysymyksessä jonkinlainen ”intertekstuaalinen, immersiivinen metateatteri”? Ryhmäteatteri kutsuu tulkintaansa tragikoomilliseksi transformaatioksi. Niinpä näyttelijöiden dialogit siviileinä ja jopa yleisön kanssa tuovat lisää keveyttä. Ynnä tietysti ylimääräisiä aplodeja.
Miguel de Cervantesin romaanin on J.A. Hollon suomennoksesta kekseliäästi dramatisoinut ja ohjannut teatterin johtaja Juha Kukkonen ja lavastanut Janne Siltavuori. Näyttämöllä temppuilevat surullisen hahmon ritarina Robin Svartström, hänen ”aseenkantajanaan” Santtu Karvonen ja muissa romaanista suoraan lainatuissa rooleissa Jesse Gyllenbögel (harjoittelijana ja lopputyön tekijänä Teakista, kuten hän pariinkiin otteeseen muistuttaa), Petja Lähde, Pihla Penttinen, Miila Virtanen sekä yksi dystooppisesti haarniskoitu ”tuntematon”, eli näyttämöllä on Cervantesille uskollisesti pappia, parturia, talonpoikaistyttöä, emännöitsijää ja aatelispariskuntaa, kaikki pienen joukon hallussa.
Itse romaanihan kertoo surkuhupaisasta manchalaisesta talonpojasta, jonka pää menee sekaisin ritariromaanien lukemisesta, ja hän kuvittelee itsekin olevansa ritari ja taistelevansa kunniallisesti unelmiensa eli hyvän puolesta. Aseenkantajakseen hän saa realistin, Sancho Panzan, joka näkee tilaisuuden oman tilansa kohentamiseen. Niinpä miehet lähtevät road tripilleen.
Lavastaja ja ohjaaja käyttävät hyväksi katsomon ja näyttämön välille luotuja käytäviä, joita pitkin Don Quijote ja Sancho Panza kiitävät polkupyörän näköisillä kaakilla ja aasilla. Meno on kovaa, kun taistellaan tuulimyllyjä vastaan.
Yhtä kovia on myös Oula Kitin luomat taistelukohtaukset, jotka parhaimmillaan muistuttavat slapstickia japarastaikaa teattereissa pyörivää stuntin kunnianosoitusta, The Fall Guy -elokuvaa.
”Joskus hulluus on ainoa järkevä vaihtoehto”, tuumii Don Quijote. Hyvä huomio, Tiktok, Instagram tai Temu eivät koskaan korvaa hyvää elävää teatteria. Oli nimittäin aika hullua sompailla Elokapinan mielenosoituksen läpi vesibussiin, joka vie teatterille, kiivetä mukulakivimäkeä, jonottaa vaatimatonta vessaa ja haaleita grillimakkaroita. Retkeen tuhrautui koko päivä onnistuneesti.
→ ”Miguel de Cervantesin romaanin on J.A. Hollon suomennoksesta ..”
Todennäköisesti olen tapani mukaan väärässä, mutta seuraavanlainen kuva minulle on Don Quijotesta tullut:
Miguel de Cervantesin kahtena niteenä vuosina 1605 ja 1615 ilmestynyttä veijariromaania pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden suurista klassikoista. Sen kieli poikkeaa nykyespanjasta merkittävästi. Nyt Etelä-Amerikassa puhuttu espanja taittaa olla lähempänä Don Quijoten käyttämää kieltä kuin Espanjassa. Vuosia sitten törmäsin Espanjassa eräässä antikvariaatissa paksuhkoon sanakirjaan, jossa oli Don Quijotessa käytettyjä sanoja ’käännetty’ nykyespanjaksi. Vahinko etten älynnyt ostaa kirjaa.
* * *
Tuulimylly on ikivanha keksintö, jonka konkistadorit ’keksivät’ matkoillaan uudestaan ja toivat sen mukanaan Espanjaan 1400-luvun lopulla. Samaan tapaan kuin 1700-luvun lopulla kehruu-jenny vei leivän monelta kankurilta, niin tuulimyllyt veivät Espanjassa tuottoisan työn lukuisilta mylläreiltä. Monin paikoin näitä ’helvetinkoneita’ vihattiin eikä ilkivalloiltakaan vältytty. Cervantes lienee ottanut idean kirjaansa tästä ajankohtaisesta ongelmasta.
Ilmoita asiaton viesti