Everstinna ja erään avioliiton anatomia

Everstinna Heidi Herala, kuva Otto-Ville Väätäinen

Olen aina rakastanut Rosa Liksomin nerokasta tuotantoa, niin kirjoja kuin kuvia.

Nyt Helsingin Kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoon ohjaaja Susanna Airaksisen ja Liksomin sovittaman Everstinnan, joka kertoo nimiä mainitsematta kirjailija Annikki Kariniemen elämästä ja rakkauksista. Suurin rakkaus oli eversti Oiva Willamo, myöhäisvuosien rakkaus everstinnaa yli 20 vuotta nuorempi Tuomas, jolle kirjailija järjesti lopuksi sopivan puolison. Liksomin tekstissä pysytään ja romaanin monet tapahtumapaikat selviävät johdonmukaisesti everstinnan repliikeistä.

Teatterin omassa lehdessä Everstinnaa kutsutaan yhden ihmisen suurteokseksi. Minusta se on kyllä kahden ihmisen, Rosa Liksomin ja Heidi Heralan suurteos. Herala kääntää Kariniemen-Willamon perhehelvetin esiin ja luotsaa Everstinnan läpi vuosikymmenten ääntä ja vimmaa täynnä. Kariniemen elämäntarinan voi mieltää tragediaksi, mutta myös läpileikkaukseksi kansakunnan vaiheisiin Lapuan liikkeen synnystä hävittyyn ”torjuntavoitettuun” sotaan. Rohkea nainen, lahjakas kynänkäyttäjä, poikkeuksellinen ihminen.

Olen joskus mietiskellyt, että onkohan Heidi Herala tarvinnut isänmurhan tai äidinmurhan, kunnes kehittyi siksi loistavaksi tuntojen tulkiksi, joka hän nykyään aikuisena näyttelijänä on? Heidi Heralan äiti Marja Korhonen kertoi minulle aikanaan haastattelun sivulauseessa, miten häntä puolestaan vainosi pitkään erinomaisen äidin, kauniin tähtinäyttelijän Heidi Blåfieldin esikuva.

Heralan Everstinnassa on Sturm und Drang, joka putkahtaa mielen sopukoista voimallisena esiin. Löylyä lisää vielä Vilma Mattilan lavastus ja puvut, Vesa Ellilän valosuunnittelu ja säveltäjä Johanna Puuperän äänimaailma. Ikävä vain, että varta vasten sävelletty musiikki tuppaa peittämään monologin, ja näyttelijä joutuu mikityksestä huolimatta huutamaan. Vähän sordiinoa väliajan schlaagerien tapaan, pliis.

Everstinna on kuulemma Heidi Heralan itsensä tekemä ehdotus ohjelmistoon. Kielikin sujuu notkeasti, samalla kielellä kuin pohjalla ollut romaani. Hyvin toimii teatteridemokratia: tekijöitä kuunnellaan ja heidän äänensä on esillä. Yksi näytelmän äänistä on Santeri Kinnunen, joka loihti katsojan eteen julman ja hurmaavan donjuanin eli everstin itsensä miehuudesta vanhenevaksi ihmispedoksi.

Toisen illan esityksessä katsojat palkitsivat fyysisestikin rankan roolin tehneen Heidi Heralan runsailla aplodeilla nousten seisomaan.

marjakrons

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu