Fanny ja Alexander tummissa sävyissä
Helsingin Kaupunginteatteriin on suurelle näyttämölle viimein saatu Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander. Suunnittelutyö aloitettiin jo 2018, mutta pandemia siirsi ensi-iltaa parilla vuodella. Nyt se sitten on valmis, Paavo Westerbergin ohjaamana ja sovittamana liki nelituntisena urakkana.
Tässä versiossa liikutaan perin tummissa sävyissä. Munkinkaapuja ja pelottavia naamioita lähes scifi-meiningillä marssii näyttämöllä. Tuska, pelko tai kuolema liikuttavat rankasti, kun kirkon ja teatterin maailma kohtaavat. Voiton vie tummuus, joka varmaan liittyy myös tällä hetkellä elettävään aikaan.
Elokuvaa, televisiosarjaa ja muutamaa näyttämöllä näkemääni versiota on leimannut ilo, heleä ja kepeä valo. Nyt sitä ei mustanpuhuvista, ovia täynnä olevista neliölavastuksista (Antti Mattila) juuri huomaa. Alkuperäisen näytelmän epookki on viime vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen, mutta lavastus ja puvustus tuovat esityksen sotkuisen sopuisasti lähemmäksi nykyaikaa: Bertoian tuoli on 1950-lukua, Aallon nojatuoli vuodelta 1936, pallogrillin äärellä on viime vuosikymmenien suosituin muovinen puutarhatuoli. Sama toistuu puvustuksessa (Anna Sinkkonen): on glitteriä, nahkahametta ja piikkikorkoja.
Mutta mitä väliä? Westerberg kirjoittaa varsin osuvasti hyvin kootussa käsiohjelmassa: ”Minua puhuttelee tässä ajassa tämän teoksen kauneus, joka ei väistä kipua ja elämän todellisia sävyjä, mutta joka muistuttaa meitä rakkauden ja yhteisöllisyyden uskomattomasta voimasta.”
Säveltäjä-muusikko Sanna Salmenkallio on tehnyt äänisuunnittelun, jossa liikutaan Bachista Lehariin ja juutalaiseen synagogamusiikkiin Ukrainasta. Kaunista ja liikuttavaa on.
Näyttelijäkaarti on tietysti maan ykkösmiehistöä: Fanny ja Alexander eivät tässä versiossa ole lapsinäyttelijöitä vaan hienot nelikymppiset Elena Leeve ja Olavi Uusivirta. Aikuinen näyttelijä avaa lapsuuden aarteet taitavasti.
Fannyn ja Alexanderin todellinen pahis, piispa Vergerus, on komeasti huutava Eero Aho, Ekdahlin klaania taas edustavat Anna-Maija Tuokko, Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen ja Sanna-June Hyde. Vergerus-klaanin puolella hääräävät Ahon lisäksi Helena Haaranen, Aino Seppo ja palvelija Justiinana Leena Rapola. Jouko Klemettilälle on osunut näytelmätekstin filosofiaa kannatteleva Isak Jacobin osa. Toivottavasti katsojalle aukeaa valo, joka meidät ehkä vielä pelastaa. Siinä mielessä nelituntinen urakka ei tunnu uhraukselta vaan valaistumiselta.
”… liki nelituntisena urakkana.”
– Huh ja huh. Teatterin oman nettisivun mukaan näytelmä väliaikoineen kestää ”vain” kolme ja puoli tuntia, mutta on sitä siinäkin – liikaa. Ilmankos esityskalenterissa ei ole kahden näytännön päiviä, kuten vaikkapa tuntia lyhyemmällä Priscilla-musikaalilla.
Miten hyvä taide-esityksen pitäisikään olla, että jaksaisin keskittyä – tai edes istua – sen ääressä koko illan? Ja toisinpäin: kannattaako yleisölle yrittää kertaheitolla sanoa asiat, joista kertyy peräti kolmen ja puolen tunnin paketti?
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä hyvän näytelmän parissa viihtyy hyvin kolme tai neljäkin tuntia. Esimerkiksi Turun kaupunginteatterin Hobitin parissa aika kului kuin lohikäärmeen siivillä.
Ilmoita asiaton viesti