2:22 A Ghost Story on sitcomia ja kauhua

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä on nyt nähtävillä kummitustarina, 2:22 A Ghost Story. Sen on ohjannut Paavo Westerberg ja kamarinäytelmässä lavalla on kaksi pariskuntaa, rooleissa Lauri Tilkanen, Pia Andersson, Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää. Pikavierailun tekevät konstaapelit Matti Rasila ja Leena Rapola.

Näytelmän kirjoittanut britti Danny Robins on kiinnostunut yliluonnollisesta ja tehnyt BBC:lle ohjelmia, joista on kehitetty myös tv-sarjat. Tämä A Ghost Story on tuore, esitetty Lontoon West Endissä 2021-2023 ja pyörii nyttemmin kiertueella. Näytelmä on nähty myös Los Angelesissa, Melbournessa, Prahassa ja Tukholmassa. Ohjaaja Paavo Westerbergin sanoin näytelmä tarjoaa näyttelijöille herkulliset roolit ja yleisölle vähintäänkin kutkuttavan, ja yllättäviä käänteitä sisältävän teatterielämyksen.

Näyttelijöistä pitää tietysti olla ohjaajan kanssa samaa mieltä. Ja Petteri Heiskasen valosuunnittelu antaa kunnon raamit kummitustäyteiselle vauva-arjelle. Lavastus on köyhäilyn puoleista, vaikka pariskunta Jenny ja Sam ovat remontoineet kotiaan viimeisen päälle moderniksi – mutta ehkä kalustus oli vielä kesken, olihan yksi seinä maalaamatta ja pahvilaatikoitakin seinän vierellä? Laura Dammertin puvustuksessa oltiin satiinivaatteissakin samoilla linjoilla.

Ensimmäinen näytös oli sitcomia muutamilla kauhu- ja valoefekteillä lisättynä. Toisessa näytöksessä pantiin jo paremmaksi, nähtiin paranormaaleja ilmiöitä, perheriitoja, ihmissuhdeongelmia, luokkaristiriitoja, lisää valonleimahduksia ja uskonkysymyksiäkin. Tarinan loppua ei tietenkään saa paljastaa, sehän riisuisi aseet trillerigenreen luetulta näytelmältä.

Mietin kotiin tullessani, onko trillerin paikka teatteri ja mikä sen kohderyhmä on? Toivottavasti nuoret eli he, jotka käyvät imemässä kauhua elokuvateattereissa. Ghost Story olisi ihan hyvä perhekokemuskin siinä kuin yhteiset illat Alias- tai Trivial Pursuit-hengessä.

Olin saanut maaniteltua teatteriin mukaani entisen draamaprofessorin ja teatterintekijän, tohtori Panu Rajalan. Pitihän sitä tietysti kysyä Lontoossakin vieeailevana professorina toimineen miehen mielipidettä.

– Elämän pohjattomuus on syvä. Brittinäytelmäthän eivät koskaan ole huonoja. Ei tämä nyt hirveän hyvä ollut, tuumi Rajala poistuessaan esityksestä. Miehellä oli kiire seuraamaan vaalikeskustelua, joka ehkä hänen tasollaan olikin parempaa ohjelmaa. Itse syvennyin Truman Capoten elämään Feud-sarjan kakkososassa. Trilleriä sekin.