Gravity on tämän ajan maagista liikettä

Tanssia, akrobatiaa, streetdancea vai kamppailulajeja? Ihan sama, katsoja putoaa teokseen, jonka kahdeksan tanssijaa rakentavat Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle, josta osa keskiosan riveistä on raivattu ja pehmustettu liikkujille. Taitavia ovat, nämä maailmanlopun maahiset, joitten ilmekään ei värähdä hiotuissa liikkeissä.

Sitä on Gravity, Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran esitys. Ohjaja-koreografi on Jarkko Mandelin. Riisutusta lavastuksesta ja järisyttävästä valosuunnittelusta vastaa William Iles, pelkistetystä puvustuksesta Elina Kolehmainen, liikettä tukevasta äänimaailmasta Janne Hast ja naamioinnista Jaana Nykänen. Lavalla on Helsingin Kaupunginteatterin täydennetty tanssiryhmä eli Sanni Giordani, Jyrki Kasper, Anni Koskinen, Kalle Lähde, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne ja Oskari Turpeinen. Heistä osa on ollut täystyöllistetty myös Niin kuin taivaassa –musikaalissa.

Näytelmän tarinallisesta jatkumosta viis, viimeistelty liikkuminen avaa katsojalle ulottuvuuden, jossa muita ärsykkeitä ei ole. On parien piiruntarkka liikehdintä, rytmi ja fysiikka, jotka pesevät katsojan sielun ja menevät ihon alle. Ei kai meistä jotkut jaksaisi vuodesta toiseen seurata televisiosta stereotyyppistä ”tähtien” tanssimistakaan, jos lähtökohtana olisivat vain blingblingiin ja glitteriin verhotut julkkikset? Liike siinäkin on se juttu.

Koreografi Jarkko Mandelin itse onkin sanonut, että ”painon valumisen, tippumisen, pyörimisen ja muiden liike-energian jatkumiseen perustuvien ideoiden varaan rakentuvassa maailmassa on se hyvä puoli, että sitä on mahdollista ja helppoa myötäelää”.

Gravity on tehty tähän aikaan kuin nappi silmään. Ensi-iltapäivänä eli 11.11. Euroopan koronauutiset ovat synkkiä, Valko-Venäjän kaasuputki aiotaan sulkea, Suomikin on kiihkoislamisteille jo roska silmässä eli niin muotiin tullut dystopian kuvaaminen on tässä, täällä ja nyt. Niin kuin viimeiseen eleeseen asti hiottua maahisten liikettä isolla näyttämöllä.