Italian Rivieralla lämmittivät kirjat

Taas teki mieli Italian Rivieralle. Ni ei muuta kuin menoksi ennen kuin on liian myöhäistä. Vietin kiirastorstaina merkkipäivää jääkylmässä altaassa avantovehkeissä. Ei ollut tungosta.
Valitsin arvostamani matkanjärjestäjän. Nappivalinta, sillä oheistoimintaa oli paljon ja pääsiäinen Liguriassa kylmä. Oikeastaan jatkuva meno bussiin ja bussista pois oli suorastaan liikaa wanhallerouvalle. Genova, Nizza, Monaco, Monte Carlo, San Remo ja monet muut alueen kylät viinin- ja oliivienmaisteluineen käytiin pikavauhtia läpi. Mutta hyvä, että oli ohjelmaa, rannalla, altaalla ja oman kylän ihailulla ei matka olisi miltään tuntunut kylmässä säässä. Genovassa satoi kuin saavista kaatamalla, mutta onneksi taidemuseosta löytyi vallan upea Man Rayn näyttely, jossa aika kului kuin siivillä.
Ja tietysti olin valinnut matkalle myös lukemista. Kirjahan on hankalaksi tunnetun ihmisen paras ystävä.
Aloitin Thamesjoen murhista, joissa nyt ollaan päästy toiseen osaan. Robert Thorogoodin Kuolema kylässä (Siltala 2023, suom. Hilkka Pekkanen,383 s.) oli taattua hyvän mielen dekkarikirjallisuutta. Miten murhakertomukseen saakin mahtumaan niin paljon lämpöä, ystävyyttä, huumoria ja hienoa ajankuvaa!
Kustantaja kuvaa kirjaa termillä ”cosy crime”. Brittiläinen aatelismies kuolee selittämättömästi oman kirjahyllynsä alle ja kekseliäät oldtimerit Judith, Becks ja Suzie lyövät viisaat päänsä yhteen. Poliisikin jää kakkoseksi, vaikka kyllä lopulta suhtautuu ikityttöjen tutkimuksiin suopeasti. Kuolema kylässä oli oivallista matkalukemista niin lentokoneessa kuin kentillä (matkanjärjestäjä lennätti meidät kohteeseen, varmasti säästösyistä, ikävästi välilaskujen kautta, eli aikaa lukemiseen oli, vaikka Nizzaan lentäisi suoraan ja ripeästi Finnairillakin.)
Matkan kruunasi upeaa opas Juha, joka oli naseva supliikkimies ja kävelevä tietosanakirja, puhuipa mies kulttuurista, taiteesta, maantieteestä, politiikasta, etnografiasta tai mistä vain.
Rankan matkaohjelman jälkeen oli ihanaa vaipua keveiden romaanien pariin. Rebecca Serle kertoo kirjassaan Kesä Amalfin rannikolla (Otava 2023, suom. Eeva Parviainen, 256 s.) todellakin kolmikymppisen Katy Silverin kesämatkasta Los Angelesista Italiaan. Katyn oli pitänyt tehdä matka vastikään kuolleen äitinsä kanssa – äidillä oli rakkaita muistoja Amalfin rannikosta, Positanosta, käynnnistä Caprilla, patikkaretkistä ja kaikkeen liittyvästä ruuasta ja juomasta. Kirja on somaa satuilua siitä, miten Katy tapaa äitinsä reinkarnaation Carolin. Kokemustensa ja päiväuniensa innoittamana Katy kasvaa ihmisenä ja naisena.
Tästä saisi varmaan toimivan viihde-elokuvan, vaikka se kirjana jäi meikäläiselle heppoiseksi. Ehkä siksi, että oma Amalfini on ollut erilainen niin kuin piiskaa ja tukkapöllyä antanut äitinikin. Sodan kokeneen sukupolven lapset tuppasivat toki rakastamaan etäisesti vanhempiaan, mutta samalla noilla vanhemmilla oli omat sodan aiheuttamat kätketyt neuroosinsa.
Sen sijaan kolmas matkatoverini, Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret (Otava 2023, suom. Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen, 302 s.) oli sokeri pohjalla. Valpylta julkaistiin pari vuotta sitten Casablancan tarinankertoja, jossa sodan aika, juutalaisten kohtalot ja nykyaika kulkivat käsi kädessä. Samaa tekniikkaa Valpy käyttää nytkin: muotimuseossa työskentelevä lahjakas Harriet muistelee kolmen ompelijattaren kohtaloita Saksan miehittämässä Ranskassa. Yksi ompelijattarista oli hänen isoäitinsä. Kylmissä vinttihuoneissa asutaan, syödään, mitä saadaan ja koko ajan ommellaan hienoja asuja valtaväestölle. Yksi ompelijatytöistä rakastuu natsiupseeriin, jolta saa suklaata ja silkkisukkia. Mutta eihän sekään tarina hyvin pääty. Toinen ompelijatar kuolee keskitysleirissä ja kolmas (tai oikeastaan kaikki) osallistuvat, minkä voivat, vastarintaliikkeeseen. Lukijana suhtaudun toisen maailmansodan nurjimpaan ja salatuimpaan puoleen syvällisemmin nyt, kun naapurikin sotii (tai siis harjoittaa erityisoperaatiota)? Hyvä, että sodasta kirjoitetaan ja varsinkin naisten kokemusten kautta. Niistäkään äitivainajani, vääpeli, ei juuri mitään meille tyttärille kertonut – paitsi että joutui kerran rintamalta lähtemään lomalle kuorma-autossa ruumiskuorman päällä. Ruumiskuormistakin Valpy kertoo koskettavammin kuinäitivainajani..