Joutaisiko Brunetti eläkkeelle?

Koskahan komisario Guido Brunetti on ajatellut jäävänsä eläkkeelle? Matkustaisi vaikka maailman ympäri aina yhtä viehättävän akateemikkovaimonsa kanssa, vaimon perheellähän on massia. Samalla voisi ratkaista rikoksia Poirotin tapaan Niilillä tai Jordaniassa?

Olen lukenut suurin piirtein jokaisen yhdysvaltalaisen kirjailijan Donna Leonin, 79, Venetsiaan sijoittuvasta dekkarista. Komisario Guido Brunetti on 29 kirjan verran ratkonut rikoksia Venetsiassa (Suomessa vuodesta 1997 lähtien) ja nyt tuntuu vähän siltä, että eiköhän Brunettin olisi aika jäädä vaikka sapattivapaalle?

Brunettin perhe (lapset eivät ole juurikaan kasvaneet, mitä nyt siirtyneet digiaikaan ja Brunettillakin on jo kännykkä) on jo yli neljännesvuosisadan syönyt pittoreskilla kattoterassillaan italialaisia herkkuja, jotka viehättävä Paola-vaimo valmistaa käden käänteessä. Niistäkin Leon on koonnut keittokirjan.

Uusin Brunetti, Pimeillä vesillä (Otava 2022, suom. Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä, 331 s.) kulkee samoja latuja kuin Brunettin aikaisemmatkin tutkimukset. Eli italialaisen yhteiskunnan mädännäisyyttä ei peitellä lukijalle. Rahan valta ja laittomuudet kukoistavat. Siksi Leonin kirjoja ei julkaistakaan italian kielellä.

Nyt ollaan todella pimeillä vesillä. Venetsialaisessa sairaalassa kuolinvuoteella makaava rouva Toso haluaa kertoa naispoliisille (Brunettin kollega Claudia Griffoni) perheen tragediasta, mutta sanoma jää arvoitukselliseksi. Niinpä Brunettin tutkimuksista tulee uuvuttavan pitkät. Ne sisältävät paljon kemiaa, koska kysymys on todella tiukoista myrkyistä vesijohtovedessä. Kemia saattaa väsyttää lukijan, mutta tekee juonesta uskottavan ja merkityksellisen. Niin että siltä kannalta, yhteiskunnan arvostelijana, Brunetti ei eläkkeelle joutaisi.

Brunetti haahuilee sellaisissa osissa Venetsiaa, joihin ei tavisturisti kovin helposti eksy. Itse olen seuramatkoilla jo viime vuosituhannella käynyt säntäilemässä San Marcon torin turistimassoissa. Sitten tämän vuosituhannen puolella olin Venetsiassa monen viikon pätkissä sairauteen vähitellen hiipuvan rakkaan ystävättären peräänkatsojana ja jätskinostajana. Asuimme Mestressä, joka on Venetsian viereinen pikkukaupunki ja satamakeskus. Ystävättären mies oli merenkulkuun erikoistunut juristi, ja mm. Eckerö Linen asioilla. Siis tarkoitus ei ollut siirtää Tallinnan-lauttaa Venetsiaan, vaan Eckerö Line on rahtilaivoineen Välimerellä itse asiassa merkittävä toimija.

Kun kuljimme Mestrestä Venetsiaan, ystävättären kaulassa meikäläisen puhelinnumero hätätilanteen varalta, käytimme tietysti vaporettoa. Tutkimme museoita, gallerioita, (turvallisin paikka on Guggenheim, sieltä ei yksikään pääse pakenemaan) Lidon, kirkkoja ja vähän kauppojakin – kerran shopholisti, aina shopholisti. Ja niin satuimme, sekä Mestressä että Venetsian laitamilla, näkemään seudun nurjemman puolen eli näitä Brunettille tuttuja alueita. Sairaus vei ystävättären pari vuotta sitten, mutta samaa en toivo Brunettille, kyllä vielä olisi tilausta.