Kaarna vie sodan kauhuihin
Helsingin kaupunginkirjaston kaunokirjallisuuden tilauslistan ykkösenä on tällä viikolla Tommi Kinnusen Kaarna (WSOY 2024, 205 s.)
Kiitos, että lukijat ovat ottaneet kirjan omakseen. Kaarna on minusta kirja, jonka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Itse kuulun YYA-sukupolveen, eikä noina aikoina juuri uskallettu keskustella Neuvostoliiton partisaanien hirmuteoista, sen kun liputettiin vuosi vuo
delta komeammin vuoden 1948 jälkeen aina vuoteen 1992. Vasta nyt on paljastunut, miten neuvostopartisaanit tekivät jatkosodassa yhteensä 45 hyökkäystä suomalaisiin kyliin. Lisäksi heidän listallaan on lukemattomia yksittäisiä iskuja siviilejä vastaan teillä, metsissä ja niityillä. Valtaosa uhreista surmattiin tai vietiin vankeina rajan taa. Sodan jälkeen Neuvostoliitto ei partisaani-iskuja myöntänyt, eikä YYA-Suomi jatkoselvityksiä vaatinut.
Siinäpä todellinen historiallinen tausta Kinnusen mestarilliselle romaanille. Tämän hän kuvaa myös kirjan viimeisillä sivuilla karttaan merkittyjen 25 iskupaikan kera.
Eli kysymyksessä oli sota, jonka noidankehä ei päättynytkään. Sen ympärille Kinnunen on rakentanut tarinan, josta ei hätkähdyttävää jännitystä puutu. Tavallaan romaanin edetessä lukija aavistaa tapahtumat, mutta kuitenkin yllättyy.
Teoksen sankareita (onko heitä?) ovat sairaalan palliatiivisella osastolla Laina-äiti, jonka kuolemaa 2000-luvun alussa odottavat etelään kotiutuneet kuusikymppiset kaksostyttäret ja heitä muutaman vuoden vanhempi Martti, elintilaansa ja työhönsä, lumenauraukseen, tyytynyt yksinäinen mies.
Tarina purkautuu vähitellen eri aikajaksoista ja niitten tapahtumista. Martti ja kaksostytöt elävät pula-ajan ja jälleenrakennuksen vuodet, mutta tyypillisesti sodan kokeneen sukupolven lapsina asioista ei puhuttu. Eikä kuoleva Laina-äiti ole kenellekään kertonut todellisia partisaanien aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä tuskia. Seitajärvi 1944 voisi ehkä olla Ruanda keväällä 1994 tai Bosnian Srebrenica 1995?
Kirjan nimi, Kaarna, viittaa siihen, miten Laina männyt kuorta tuijottaen yrittää unohtaa omat koettelemuksensa. Kinnunen selvittää alkulehdillä kaarnan rakenteen ja omistaa kirjansa SÄRJETYILLE. Niistähän mies kertoo. Lainan särkivät sota ja partisaanit, Lainan seuraava sukupolvi, sotien aikana syntyneet ja suuret ikäluokat särkyivät, kun vanhemmat eivät pystyneet puhumaan.
Ystävällisesti toteaisin seuraava (pahoittelen kommentin laajuutta):
Toteat blogissa:
”Itse kuulun YYA-sukupolveen, eikä noina aikoina juuri uskallettu keskustella Neuvostoliiton partisaanien hirmuteoista, sen kun liputettiin vuosi vuodelta komeammin vuoden 1948 jälkeen aina vuoteen 1992. Vasta nyt on paljastunut, miten neuvostopartisaanit tekivät jatkosodassa yhteensä 45 hyökkäystä suomalaisiin kyliin.”
Tuohon on paikallaan tehdä pieni tarkennus: Vihollisen partisaanien iskut mainittiin aikalaislehdistössä, tosin sotasensuuri esti yksityiskohtaisemman raportoinnin, mutta Ruotsissa kyllä kerrottiin asioista.
Sota- ja kansallisarkistossa on ollut mahdollisuus tutkia aihetta koskevia sotilas-, poliisi- ja valtiollisen poliisin (Valpo I-II) aineistoja. Aihetta koskevia lehtijuttuja on kirjoitettu matkan varrella viimeistään 1960-luvulla, jotain jo edellisvuosikymmenellä, kun Poika Tuomisen ym. paljastuksia Hrutshevin suojasään aikana julkaistiin.
Partisaanien terroritöistä ovat teoksia julkaisseet ainakin seuraavat tekijät huomattavasti ennen perestroikaa mm:
Aapa Uula (A.O. Väänänen): Partisaanit iskevät. Otava, Helsinki 1968;
Gusarov: Korpi ei tunne armoa. Suom. Ulla-Liisa Heino. W&G. 1982;
Karhunen Veikko: Raatteen tieltä Kostamukseen (mm. vihollisosastojen ja läpi päässeiden partioiden tuhoaminen). WSOY, 1972;
Perttu Pekka: Kaksi miestä muistelee sotaa (julk. kokoelmassa Vehkateitä, 1977);
Pietola Eino: Partisaanien jäljillä. Gummerus, 1981;
Rugojev Jaakko: Katkelmia partisaanimuistoistani. Neuvosto-Karjala -lehti, kesäkuu 1961;
Rugojev Jaakko: Kahdestoista retki. Sissipäiväkirjan lehdiltä. Punalippu, Petroskoi, n. 1962;
Rugojev Jaakko: Sukupolvien saatossa (kahdennentoista partisaaniretken päiväkirja), Karjala-kustantamo, Petroskoi 1979;
Seppälä Helge: Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa. Suomen sotatieteellinen julkaisu n:o 10. WSOY, Porvoo, 1971;
Tikkanen Pentti: Venäläisten partisaanitoiminta Suomessa. Jalkaväen vuosikirja 1971-1972. Mikkeli, 1972;
Tikkanen Pentti: Partisaanit hyökkäävät. Karisto, Hämeenlinna, 1972;
Viheriävaara Eino: Partisaanien jäljet 1941-1944. Omakustanne, Oulun Kirjateollisuus Oy, 1982.
Nämä omasta kotikirjastostani poimittuna.
Muitakin on ollut, sekä sitten1980-luvulta lähtien runsaasti lisää, mm. Tyyne Martikaisen ja Veikko Erkkilän ansiokkaat ja palkitut teoksest, ym. Niissä esitetään iskujen uhreja, nimiä ja kohtaloita.
Vuonna 1994 valmistunut Sotatieteen laitoksen ja Maanpuolustuskorkeakoulun Historian laitoksen tuottama 6-osainen ”Jatkosodan historia” käsittelee 4-6 osissaan Neuvostoliiton partisaani- ja sissitoimintaa (yleisesityksen tasolla).
Eli aiheesta on keskusteltu, kirjoitetut ja julkaistu, ja vanhan vallan romahdettua entistäkin enemmän. Useitakin veteraanien/tutkijoiden välisiä seminaareja ja keskustelutilaisuuksia järjestetty.
Edellä mainituissa teoksissa on sekä tutkimuksia että dokumentaarisia fiktioita. Kokonaisvaltainen ”partisaanisodan” tieteellinen perusteellinen tutkimus vielä odottaa tekijäänsä, mutta aiheesta kiinnostuneille on kyllä tietoa ollut tarjolla, – ja kuten havaitaan, myös rintaman molemmilta puolilta.
PS. Pidän Tommi Kinnuksen kirjoista, joten odotan jännityksellä ja korkein odotuksin hetkeä, jolloin ehdin lukea tämän hänen uusimpansa. Kiitos teoksen esittelystä!
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos hienosta lähdeluettelosta, Veikko Huuska!
Sinulla on toki syvää tietoa, kun juttuni lähteenä oli vainTommi Kinnusen aiheesta tekemä tiivistelmä kirjan lopussa – ja toki Norssin historianopetus 1959-1967 sekä kokemani paisunut YYA-juhlinta (olen itse syntynyt samana päivänä eli aina liputettiin).
Kuten jo kirjoitin, loppusanat ja valaiseva kartta olivat tarpeen, vaikka on kysymys kaunokirjallisesta romaanista. Sinun luettelosi olisi vielä auttanut asiaa.
Vinkkaan luettelostasi Tommille, kun Turkuun on asiaa!
Ilmoita asiaton viesti
Oletko muuten nähnyt Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -romaanin teatterisovituksen, ohjaus Mikko Roiha?
Kävin tammikuulla katsomassa Tampereella sen: mielestäni erittäin tehokas ja vaikuttava näyttämösovitus, upeat näyttelijät! Voimakas emotionaalinen lataus, pani miettimään. https://tampereenteatteri.fi/naytelma/ei-kertonut-katuvansa/
Ilmoita asiaton viesti
Näin Airaksisen version Helsingin kaupunginteatterissa. Esittely aiheesta on muistaakseni Vapaavuorossa 12.3.2023.
Ilmoita asiaton viesti
Vaiennetuista asioista tulee kirjoittaa ja puhua, jotta historia voitaisiin kirjoittaa, sellaisena kuin se on ollut. Sukupolvi, joka on joutunut nuo kokemaan, on pian poissa, mutta suvuissa asioita tulee kertoa kuten tapahtumapaikoillakin. Historia tulee tallentaa sellaisena, kuin se on ollut. Kirjan tekijä on puuttunut oikeaan aiheeseen.
Ilmoita asiaton viesti