Kapsäkki irvailee Kekkoselle, Ryhmis tuottaa tämän ajan feelgoodia

Ennusteiden mukaan noin 20 teatteria lopettaa toimintansa ensi vuonna, kiitos Purran saksien. Toivottavasti joukkoon eivät kuulu Musiikkiteatteri Kapsäkki tai Ryhmäteatteri. Molemmissa kun on mukava käydä.

Ohjaaja Taru Mäkelä sai ensin idean tehdä Kapsäkkiin karnevalistisen musiikkinäytelmän UKK-presidentistä. Konetta alkoi naputella kirjailija Sirpa Kähkönen. Kokonaiskonseptin suunnitteli laulaja-näyttelijä Reetta Ristimäki, jonka näpit varmasti ovat myös mainiossa lavastuksessa: Kekkosta ympäröivät eri tasoilla mallinuket kuin mykkä, myötäelävä hovi.

Eletään vuodenvaihdetta 1972-1973. Pirtsakka Lottotyttö (Reetta Ristimäki) toimii kertojana (ja laulaa taivaallisesti affektiiviset kadenssinsa). Kekkoselle on luvassa jatkokausi poikkeuslailla ja ovella kolkuttelee energiakriisi. Myös Maan Isän päässä alkaa ohjelmalehtiseen luottaen tapahtua katkoksia.

Kähkönen ravistelee Suomen lähihistoriaa, ainakin UKK:n pimeää puolta naisineen ja kuluneine ”toinen tohelo” -anekdootteineen. Ympäröivä esikunta hyssyttelee suomettumisen kourissa. Valta on kansan – kuten te luulette, sanoo Kekkonen, sydänten presidentti.

UKK on hurmaava sekasotku jossa neljä näyttelijää (Ristimäen rinnalla Juha Pulli, Tatu Siivonen ja Hanna Vahtikari) nopeasti vaihtuvine rooleineen paiskii olan takaa töitä. (Toisin kuin teatterin ohjelmslehtisessä mainitaan, Siivosen roolit tekee, ja hyvin tekeekin, Paavo Kerosuo).

Musiikkinäytelmän ovat säveltäneet Niko Kumpuvaara ja Aili Järvelä, lavalla esiintyi kahden miehen orkesteri (Kumpuvaara & Jusu Berghäll) kurttuineen, rumpuineen ja sopraanosaksofoneineen.

Historian totisilta lehdiltä tekstiin on ujutettu myös Onni Petäys, joka Kekkosen lakeijana hoiti sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja surmasi itsensä Neuvostoliiton painostuksen kohteeksi jouduttuaan. Mukana ovat myös Kekkosen vanhoilla päivillään kokemat tunnontuskat, olihan hän nuorena Etsivän Keskuspoliisin kovanaamana ollut, ei tappamassa, vaan tapattamassa, punavankeja. Kähkönen tuntee punavankinsa eikä ehkä siksikään säästele Kekkosta.

Warttuneempi katsoja kyllä nauroi oikeasti kyynelten läpi. Kondomipäälle kun ei Kapsäkin musiikkikarnevaalissa armoa anneta. UKK on opportunisti, takinkääntäjä ja törppö pelle, vaikka me Paasikiven aikana syntyneet toki kiitämme miestä siitä, että hän Neuvostoliittoa kumartamalla kylmän sodan aikana piti Suomen Euroopan länsiryhmässä. UKK oli räävitöntä menoa ja nauruaplodit ansaitsi ammattitaitoinen tekijäkaarti.

——————–

Ryhmäteatterissa Lemminkäisen äiti

Anna Krogeruksen Lemminkäisen äiti, uusi kotimainen kantanäytelmä, kertoo ihmisistä, jotka pakenevat, kuka sotaa, kuka tulevaisuutta tai omaa kuolemaa, kuka kodin kireää puhumattomuutta (jota kyllä tehostetaan huutamalla lujaa, kuten nykyteatterissa nykyään tehdään).

Kysymyksessä on teatterin oman esitteen mukaan tragikoominen triptyykki, joka irvailee ahdinkoamme. Warttuneen taviskatsojan silmin ja korvin kysymys oli perusteatterista, jonka ensimmäinen puoliaika oli kuin arkirealistinen television perhesarja: isä (Santtu Karvonen) kuntopyöräilee ja tekee samalla firmalle lujuuslaskelmia, velvollisuudentuntoinen opettajaäiti nääntyy oppilasongelmien edessä, dementtiäitiä (ihastuttava Marja-Leena Kouki) on hoivattava, askelmittari haastaa, meditaatio-ohjaajasta ja pariterapeutista ei ole apua. Samalla Elina Lemminkäinen (loistava Minna Suuronen) murehtii peliriippuvaista luuseripoikaansa Nico Lemminkäistä (Aapo Salonen).

Teatteriohjelmat ovat kärsineet inflaation. Taustatietoja on vähän. Onneksi Ryhmäteatterin ohjelmassa on komeita muotokuvia näyttelijöistä.

Väliajan jälkeen tahti muuttuu. Ahtaalle ajautunut Nico on syöksynyt kesämökin lähellä veteen. Nyt äiti-Lemminkäinen ei kuitenkaan tässä Lemminkäisen nykyversiossa kokoa vedestä poikansa palasia, vaan pelastaa hänet hypotermialta. Seuraa sovituksen aika: isä ja äiti panevat parisuhteensa tauolle, äiti muuttaa maalle, isä vaihtaa kuntopyörän koiran ulkoiluttamiseen. Nico ryhtyy sekoilevan mummin lempeäksi omahoitajaksi ja Elina Lemminkäisen ukrainalaiselle Anastasia-oppilaallekin (Nana Saijets) käy hyvin. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Lemminkäisen äiti on loppujen lopuksi hyvän mielen näytelmä, jollaisia tässä kurjaakin kurjemmassa ajassa tarvitaan.

Lemminkäisen äidin tiimi on tietysti huippuluokkaa. Ohjaajana on Eki Vuori ja lavastajana Ryhmiksen luottomies Janne Siltavuori, joka on loihtinut laajalle näyttämölle kerronnan kehykset. Ninja Pasasen puvut kertovat hyvinvoipien ihmisten perhehelvetistä. Lisää tätä!

Teatterinjohtaja Juha Kukkonen uskoo, että saksileikkurien jälkeenkin noin kahden miljoonan euron budjetilla elävä Ryhmäteatteri voi hyvin – ohjelmisto on valittava viisaasti, lipunhintoja tarkistettava ja free lancereita käytetvä enemmän.

marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, mummi, rotissööri ja uimamaisteri, joka kertoo kokemistaan elämyksistä eikä harjoita kritiikkiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu