Kinnunen, Airaksinen ja viisi vahvaa naista

Tommi Kinnunen teki hienon romaaninsa Ei kertonut katuvansa vuonna 2020. Romaaniin tarttui ohjaajaksi ja sovittajaksi Susanna Airaksinen, jonka biofiktion Annikki Kariniemestä (Everstinna 2019) Heidi Herala teki vereksi ja lihaksi. Kiinnostava oli myös Turun kaupunginteatterin Logomo-salissa 2017 esitetty Kinnusen Neljäntienristeys, joka oli Airaksisen taiteellinen Teatterikorkeakoulun lopputyö.

Täytyy tunnustaa, että Heidi Herala oli täkyni lähteä katsomaan myös Kinnusen-Airaksisen näytelmää Ei kertonut katuvansa. Valitettavasti Herala oli sairastunut, roolin veti kuitenkin hienosti alle vuorokauden harjoitusajalla Kirsi Karlenius.

Jos Heralan Sturm und Drang tästä Irenestä puuttui, sen korvasi Karleniuksen sujuva työ. Ei hänen tarvinnut paljoa roolivihkoa silmäillä, vaikka sekin oli upotettu sopivasti passien ja muiden jaossa olevien paperien väliin ja toimi hyvin rekvisiittana. Brava, Karlenius!

Kinnusen-Airaksisen versiossa viisi hyljeksittyä naista (Heralan-Karleniuksen ohella Ursula Salo, Aino Seppo, Lumi Aunio ja Seidi Haarla) kävelee vuonna 1945 Norjasta natsit taakseen jättäneinä, vankileiriltä karanneina, halki Lapin, yli 600 kilometriä. Kaikilla naisilla on erilaiset taustat ja lähtökohdat, mutta tavoite on yhteinen: pelastusta etsitään. Muu ensemble tukee esitystä.

Vilma Mattilan lavastus käyttää suurta näyttämöä kuin Lappia. Tellervo Syrjäkarin puvut tekevät vuoden 1945 hengen todeksi ja Heikki Paasosen valot vievät tunnelmaa eteenpäin. Johanna Puuperän musiikki siivittää matkaa. Sukupolvikysymys, että wanhaa rouvaa häiritsi kovaääninen rock – mutta oli katsomossa niitäkin, jotka musiikkia kehuivat. Pitkäpiimäiseltä ja esitystä venyttävältä kyllä tuntui esimerkiksi rockmusiikin tahtiin tehty pitkä ovijumppa. Minulle olisi riittänyt Lili Marleen, muutama schlageri ja saksalaiset marssit.

Kaupunginteatterissa siirrytään aloittamaan iltaesitykset klo 18.30, mikä tämänkokoisen kolmituntisen möhkäleen kannalta on sekin hyvä asia.

Koska en ole kriitikko, vaan pelkkä sivusta katsova havainnoija, kehotan lukijoitani syventymään kriitikko Lauri Meren Helsingin Sanomissa julkaisemaan arvosteluun. Sen lukemalla saa parhaan kuvan esityksestä, joka kertoo vuoden 1945 raunioiksi hävitetystä Lapista. Tervetullutta asiaa myös niille, jotka Lapin sodasta vähemmän tietävät. Nyt kerrotaan historiaa ajasta, josta ennen on vaiettu: saksalaisille ansioon lähteneet naiset leimattiin löyhämoraalisiksi huoriksi, kun Saksan armeijan mukana sotineille miehille on olemassa oikein perinneyhdistys!

Tommi Kinnunen kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten ah, olipa ihanaa, että tämä merkkiteos saa nyt ilmiasun teatterin suurensuurella näyttämöllä. Kun Airaksinen oli kertonut Kinnuselle haluavansa tehdä näytelmän, oli Kinnunen vain ihmetellyt, että miten romaanista voi tehdä teatteria, kun siinä vain kävellään ja ajatellaan? Mutta onhan Kinnusella aina kirjoissa luonto yhtenä päähenkilöistä – niin tässäkin. Hyvin se onnistui!