Kirja on hankala käyttöliittymä, mutta ah, niin ihana

Tyttärenpoikani, 23 v, on koodariksi opiskeleva matemaatikko. Hän näki l

uettujen kirjojeni pinossa Quentin Tarantinon romaanin Once Upon a Time in Hollywood (Like 2021, 392 s, paino 513 grammaa). Poika tarttui kirjaan ja kysyi, ”onks tää se leffa, onkse tosiaan Tarantinon itsensä kirjoittama, saisiko sitä lainaksi”. Sanoin, ettei onnistu vielä, myöhemmin kyllä. Ja leffaa siinä kyllä on kotitarpeiksi, kirja sukeltaa elokuvan päähenkilöiden Rick Daltonin (elokuvassa Leonardo di Caprio), Cliff Boothin (Oscarilla roolistaan palkittu Brad Pitt) ja Sharon Taten (Margot Robbie) kohtaloihin ennen ja jälkeen elokuvan tapahtumien.

Nuorukaisemme tarkasteli hetken puhelintaan ja selvitti, että kirjan saa äänikirjana myös englanniksi – lukijana Tarantinon lempinäyttelijä Jennifer Jason Leigh. Mummin kovakantinen paperikirja jäi siististi pöydälle – miksi raahata yli puolen kilon painoista suorakulmaista särmiötä (tieto teekkariveljeltä) repussa, kun kaiken tiedon saa nopeasti sormia näpsyttelemällä?

Ihmettelen vain, pääsikö nuorimies Tarantinoa kuunnellessa mielessään sisään Hollywoodiin, vuoden 1969 lumoavaan ja raadolliseen taikamaailmaan? Kirja on ainakin paperiversiona henkeäsalpaavan hieno rakkauskirje elokuvanteolle, ja siihen uppoaa kokonaan. Se täydentää myös elokuvakokemusta – ja sen taas voi napata suoratoistopalveluna Netflixiltä, jos et kuulunut niihin, jotka ennen pandemiaa ehtivät nähdä elokuvan valkokankaalla. Onko paperille painettu kirja siis kuollut? Ainakin se on hankala käyttöliittymä.

Tästä päästäänkin seuraavaan yöpöydällä odottaneeseen kirjaan, Leena Majander-Reenpään Kirjatyttöön (Siltala 2021, 496 s, paino 850 grammaa.) Muistelija kertoo, miten rakkaus kirjaan syntyy jo lapsena ja hän heittäytyy 23-vuotiaana kirjankustantamisen pyörteisiin. Kirja on naiskuvaus ja tilitys naisesta työelämässä lasikattoineen menneinä vuosikymmeninä. Toivottavasti nyt istuvan hallituksen viisikko lukee huolella, miten sukupuolittunutta työelämä oli ennen.

Majander-Reenpää on ollut alkusyksyn lehtien haastattelukukkia. Hänkään ei usko kirjan

katoamiseen, vaikka muistuttaakin, miten Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho arvelee paperikirjan myyvän vielä ainakin vuosikymmenen. Vuonna 2004 Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenet myivät kirjoja yli 200 miljoonalla eurolla. Vuonna 2020 summa oli alle 100 miljoonaa euroa. Painettu kirja on ostoksena kallis: esimerkiksi tässä esitellyt kirjat maksavat halvimmillaan nettivilkaisulla kolmisenkymmentä euroa. Näin siitäkin huolimatta, että kirjapainotekniikka on kehittynyt ja kustantamot ovat tehostaneet toimiaan. Ostanko siis kirjan, äänikirjan vai luenko sen netistä?

Kuva Irmeli Jung

Onneksi meillä on kirjastolaitos – kirjaa kannattaa painaa ainakin sen verran kuin kirjastot tilaavat ja marketit isänpäivän tai joulun alla tilaavat. Vai tulisiko takaisin aika, jolloin lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt merkitsivät kodeissa sivistystä, avarakatseisuutta ja melkoista pölymäärää? Tuskinpa vain. Sisustuslehtien olohuoneissa valtaa pitävät pitkin seinää kulkevat kodinkone- ja tiskipöytäjonot, jotka on saatettu erottaa oleskelutilasta baaritiskillä. Mutta kirjahylly? Se nyt ei enää ole cool.

Mekin jouduimme huonetoverin kanssa tekemään kirjahyllyjen kuolinsiivousta niin huvilalla kuin kaupungissa. Osa kelpasi antikvariaatteihin. Kesäkodin makuuhuoneisiin oli kertynyt tuhansittain kahden perikunnan kirjoja omistuskirjoituksineen esimerkiksi V.A. Koskenniemeltä ja Mika Waltarilta. Kirjat oli upotettu Lundia-hyllyihin kahteen riviin, ja loput kelpasivat innokkaalle naapurille, joka päätti avata huvilayhdyskunnalle oman kirjaston. Vanhat rakkaat kirjamme saivat elämälleen jatkoaikaa. Toistaiseksi ei seudulla ole kirjarovioita havaittu.

+1
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu