Knausgård ja Reini kirjoittavat esseeromaaneja

Yöpöydälläni lukemista odotti kaksi kirjaa. Toinen niistä oli paksu, Karl Ove Knausgårdin Ikuisuuden sudet (Like 2023, 778 s, suom. Jonna Joskitt-Pöyry), ja toinen kooltaan ja sisällöltäänkin ehkä napakampi, Antti Reinin Sunnuntai (Like 2022, 319 s.)

Aloitin Knausgårdista. Kuulun hänen armottomiin ihailijoihinsa, eli olen lukenut varmasti yli kymmenen tuhatta sivua miehen tekstejä. Ja aina nautiskellut. Knausgårdia luen hitaasti, kirjan voi aloittaa, panna seuraavaksi päiväksi syrjään (jos malttaa) ja jatkaa taas, kun sielu sitä huutaa.

——————–

Väliin voi ottaa lyhyempää luettavaa, kuten juuri Reinin Sunnuntain. Reini kirjoittaa autobiografiaa, joka oli Knausgårdkin laji.
Mitään perinteistä muistelmakirjaa Reini ei tälläkään kertaa ole tehnyt, lähinnä luin sitä esseekokoelmana.

Reini ei etene kovinkaan kronologisesti, vaikka kyllä aloittaa syntymästään ja poikavuosistaan Kallion kovilla kaduilla, pelikentillä ja Helsingin bändikämpillä. Lopuksi hän päätyy kohta kuusikymppisen miehen tasapainoon.

Reini on moniottelija: matkustaa Ruotsinlaivan kansipaikalla tai lentokoneella maanosasta toiseen, ajaa moottoripyörällä halki Euroopan, esiintyy eri bändien kanssa Suomessa ja Ruotsissa, kirjoittaa ja valokuvaa – ja mielellään yksin. Kämpät vaihtuivat kellariloukoista loistohotelleihin. Filmografiaa kertyy pitkä lista.

Seiska-lehteenkin kelpaavasta yksityiselämästäänkään mies ei paljoa puhu. Kyllä hän rehellisesti kertoo päihdehelvetistään ja miten siitä Samuli Edelmannin avulla selvisi. Mutta mikään tavanomainen julkkiksen ”juoposta raittiiksi” – kirja ei ole kysymyksessä. Luulisin, että Antti Reini on halunnut rehellisesti ja lyhyesti vain kuvata yhtä elämänsä sivuraidetta syvällä päihteiden maailmassa kuilun reunalle asti.
Mutta enemmän kirjasta paistaa rakkaus luontoon, ihmisiin ja toisinaan yksinäisyyteen. Mainitsee hän toki, että teki kolme upeaa tytärtä kolmen eri naisen kanssa ja kuvaa kauniisti seitsemän vuotta jatkunutta suhdettaan näyttelijä Anu Sinisalon kanssa. Lukija aavistaa, että suhde päättyi, kun toinen osapuoli olisi halunnut suhteelta enemmän porvarillista pysyvyyttä.

Reinin teksti lentää ja kieli on värikästä. Mies tekee teräviä huomioita ystävistään ja elämänsä tapahtumista tajunnanvirran synnyttäminä ajatusketjuina. Lopussa häämöttää zen-tila ja rauha Heinäveden talossa – ainakin luulisin niin. Sisäinen polte on ikävuosien mittaan muuttunut mielenrauhaksi.

—————–

Entä sitten Knausgård? Hänen päähenkilönsä Syvertin tarina alkaa 1980-luvun lopulta armeijasta kotiutuessa. Kotona odottavat äiti ja pikkuveli, harvinaisen älykäs miehenalku, jonka kanssa Syvert käy mielenkiintoisia keskusteluja.
Syvertin isä on kuollut, ja pian kuolee äitikin. Perikunnan tavaroista löytyy isävainajan kirjeitä, ja Syvertille selviää, että Venäjällä on sisarpuoli. Kun tarinassa mennään parikymmentä vuotta eteenpäin, Syvert tutustuu venäläiseen sisarpuoleensa, evoluutiobiologi Alevtinaan, joka tuntee kytköksensä Norjaan.
Pitkissä keskusteluissa liikutaan elämän ja kuoleman kysymyksissä, filosofia ja luonto lähellä. Välillä siirrytään venäläisiin mestarikirjailijoihin – temppu, joka on tuttu Knausgårdin aikaisemmista kirjoista. Vaikea sanoa, mitä Knausgård loppujen lopuksi ikuisuuden susilla tarkoittaa – mutta viis siitä, jokainen luettu sivu on epistola, johon nautinnolla uppoaa. Mutta mikään yhden viikon iltojen kirja tämä ei kaltaiselleni tavikselle ole.

Silti Knausgårdin arkisesti ja pitkästi kuvattuihin asioihin syventyy sivukaupalla, jos hänestä sattuu pitämään. Ikuisuuden sudet on toinen osa Knausgårdin Aamutähti-sarjaa. Jännittävää nähdä, mihin elämän ja kuoleman kysymyksissä viimein päädytään.