Kukkonen ja Leonard: lauluilta tunteita väärällään
Kyllä teki hyvää, kun pääsi viimeinkin taas ihan oikeaan teatteriin.
Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatterissa voi vielä muutaman kerran nautiskella teatterinjohtaja Juha Kukkosen tekemästä musiikillisesta potpourrista Minä ja Leonard. Mies on esittänyt juttuaan muualla jo kymmenen vuotta sitten, mutta silloin ei kuulemma yleisö nauranut yhtä paljon kuin nyt. Joko yleisö oli helletunnelmissa tai esiintyjä pannut paremmaksi. Ainakin hän väitti olevansa hyvällä tuulella saatuaan toisen koronarokotuspiikin.
Kukkonen on kirjoittanut laulujen väliin mainion fiktiivisen tarinan hänen ja Leonard Cohenin ystävyydestä. Se alkoi, kun Kukkonen oli vaihto-oppilaana Montrealissa, jossa hän opetti Cohenia soittamaan ja elämään villiä nuoruutta, vai oliko se toisin päin?
Välispiikit olivat tarpeeksi pitkiä, että niissä oli juonta ja tarpeeksi lyhyitä, ettei musiikki unohtunut niitten alle. Ja kun ammattilainen on asialla, sekä välisutkaukset että laulujen suomenkieliset sanat olivat hyvin artikuloituja, eikä yksikään hienojen runojen sanoista jäänyt luullun ymmärtämiseksi. Runot tai siis laulut olivat suomentaneet A.P. Sarjanto ja Kukkonen itse. Hallelujah-kappaleessa annettiin kunnia käännöksestä Hectorille.
Suomen kielelläkin Cohenin alakulo, masennus, kuoleman odotus, rakkaus, seksi ja menetykset toimivat. Vähitellen lavalle saatiin orkesterivahvistusta: haitaristi Jari Komulainen (ei SE Komulainen), kitaristi Valtteri Bruun ja taustalaulaja Anna Kasper.
Jäin kaipaamaan ohjelmalehtistä, josta olisi selvinnyt lisää Cohen-tietoa sekä esitettyjen kappaleiden nimet – vaikka toki ymmärrän, että tämäntyyppinen esitys elää omaa elämäänsä.
Cohen oli viisi vuotta hiljaa erämaamökissään pohtiessaan juutalaisuutensa suhdetta buddhalaisuuteen. Managerin kähvellettyä Cohenin omaisuuden, viisi miljoonaa taalaa, piti Cohenin ryhtyä tekemään taas levyjä ja vetämään rankkoja kiertueita. Se onnistui, hän raitistui ja lopetti tupakanpolton. Helsingissäkin hän piti seitsemän konserttia Kulttuuritalosta Jäähalliin, Hartwall-areenalle ja Sonera-stadionille.
Kukkonen ei varmasti tietoisesti ole matkinut Cohenin laulutyyliä, joka pahimmillaan oli kähinää rahisevalla äänellä. Kukkosen ylä-äänetkin olivat hienoja ja kuten sanottua, jokainen sana oli laulajalle ja kuulijalle merkityksellinen.
Cohen kuoli samana vuonna kuin Bob Dylan sai Nobelinsa, mutta nyt sitä kyllä kysyy itseltään, menikö pysti oikealle miehelle. Olisihan Cohen voinut sen postuumistikin saada, niinhän ainakin yksi Oscarkin on jaettu.
Cohenia olen paljon kuunnellut, sekä elämänkerran lukenut. Arvostan.
Ilmoita asiaton viesti
Kukkonen ei minun kirjoissani näyttöjensä perusteella korkealle asetu, joten todennököisesti ko. esitys ei saa minua yleisöönsä.
Sen sijaan Leonard Cohen on kuulunut runsaat 40 vuotta seuraamiini artisteihin.
Eri vuosikymmeninä ja eri elämänvaiheissa Cohen, kuten me kaikki, on korostanut eri asioita.
Minulle hän on ennen kaikkea lyyrikko. Jo ensi levyllään 1967 Songs of Leonard Cohen avainkappaleen Suzanne sanat hipovat neroutta. Laulu kertoo metaforin nuoren pojan seksuaalisesta ihastumisesta vanhempaan, vapaamieliseen naiseen.
Parin vuoden jälkeen julkaistu Songs from a Room vakiinnutti Cohenin aseman artistina ja vaikuttavien laulujen tekijänä ja tulkitsiana.
Cohen osasi ottaa ilon irti elämästä. Huumeet ja alkoholi kuuluivat hänen elämäänsä erityisesti 60-70 -luvuilla.
Cohen oll kova panomies: kiertudokumentti-elokuvassa noilta ajoilta on suorastaan kiusallista seurata laulajan ympärillä pyöriviä itseään tyrkyttäviä naisia.
Pinnallisen elämän alla Cohen kiinnostus henkisiin arvoihin, ankaraan itsetutkiskeluun näkyi alusta alkaen.
Cohen oli paitsi artisti ja lyyrikko, myös erinomainen, tinkimätön orkesterinjohtaja, kappaleiden sovitukset erityisesti 80-luvun jälkipuoliskolta lähtien ovat vaikuttavia. Kiertueorkesterin jäsenet olivat kaikki huippumuusikkoja.
”Like a bird on the wire
Like a drunk in a midnight choir
I have tried in my way to be free.”
Ilmoita asiaton viesti
Muistaakseni vuoden -84 syksyllä sain vihdoin Thomsonin HiFi-videonauhurin ensimmäisten joukossa Suomessa. Se oli kylläkin JVC:n valmistama ja ensimmäinen lajiaan. Sitten talvella YLE näytti kanadalaisten lyhyen musiikkielokuvan I am a hotel, jossa yhtenä tekijänä ja laulajana oli Leonard Cohen. L.C. oli kyllä jo entuudestaan tuttu, mutta tuota videota tuli ahkerasti katsottua ja viimeistään silloin kaikkien kavereiden L.C.-levyt lainattua ja kopioitua.
Reilu 10 vuotta sitten ostin Leonard Cohen Live in London -dvd-levyn. Sitä ei sitten kovin usein tullut katsottua, kun kaikki kappaleet oli jo tuttuja.
Vajaa pari vuotta sitten täydensin levyarkistoani (nyt yli 1900 CD-levyä mp3-formaatissa) ja L.C.:n pari uusinta, Popular Problems ja You Want It Darker olivat joukossa. L.C.:n studiolevyt minulla taitaa olla kaikki.
Youtubessa:
I Am a Hotel – Leonard Cohen – 1983
Leonard Cohen ( Live on London 2008 )
.
Nobelista olen muuten sitä mieltä, että se palkinto olisi kuulunut Joni Mitchellille ihan vain sen takia, että hän on parempi muusikko ja säveltäjä kuin Cohen ja Cohen oli vain yksi Mitchellin monista miehistä. Minä en kovin paljon arvosta tai osaa arvostella lyriikkaa, mutta Dylanilla ei minun mielestäni ole mitään muuta. Levyarkistossani ei ole yhtään Dylanin levyä, Mitchellin levyt pitäisi olla kaikki ja Dylanin entisen bändin, The Bandin sekä sen entisten jäsenten levyjä kyllä on joitakin.
Hesarin juttu Kun Joni Mitchellin omaelämäkerrallinen Blue-albumi ilmestyi, se järkytti miehiä hänen ympärillään: Näin paheksutusta levystä tuli ikoninen klassikko (vain tilaajille) on hyvä.
Ilmoita asiaton viesti
Joni Mitchelin muusikkoudesta: noinhan se on, erityisesti instrumentin (kitara) taitajana päihittää nämä kaksi herraa mennen tullen.
Mitchelin sävellykset ovat myös selvästi sofistikoituneempia. Artisteina nuo kolme ovat niin erilaisia, että kuulijan kannalta nautittavuusaste on täysin makuasia. Minusta he täydentävät toisiaan.
Ilmoita asiaton viesti
Mitchellin kanssa kävi vähän samoin kuin Cohenin, YLE lähetti vuoden 1979 Shadows and Light -konserttikiertueesta -80 tehdyn ohjelman, jossa useat kappaleet oli esi-videoita eli niissä oli live-taltioinnin lisäksi muutakin kuvaa. Valitettavasti se lähetettiin ennen kuin minulla oli videonauhuria, mutta se jäi todella hyvin silti mieleen yhdellä katselukerralla. Ja sama juttu kaverien levyjen lainaamisen ja kopioinnin kanssa. Yhdellä oli peräti noin 1200 LP-levyä. Minulla oli paljon vähemmän, mutta erikoisempia eli hyviä vaihtolainoja ja silloin jo 10,5-tuumainen kelanauhuri.
Youtube-tarjonnasta nostan ensin Rick Beaton What Makes This Song Great?™-sarjasta Mitchellin Amelian albumilta Hejira: https://www.youtube.com/watch?v=r45L38Eyhpw Beato selostaa hyvin, miten ainutlaatuinen kitaristi ja säveltäjä Mitchell oli. Kommentoi vähän lyriikkaakin.
Shadows and Light DVD löytyy (ainakin osittain?) myös Youtubesta. Mitchell oli myös loistava laulaja ja soittolistan kolmas kappale Goodbye Pork Pie Hat on siitä mainio esimerkki. Sävellys on Charles Mingusin ja muutenkin Mitchell oli silloin jo selvästi vaihtanut tyylinsä jazziin. Muusikotkaan ei ihan turhia olleet eli sen ajan parhaita. Jaco Pastorius, taas eräs Mitchellin miehistä, tiputteli leukoja basson soitollaan, Pat Metheny kitarassa ja Michael Brecker saksofonissa olivat myös loistavia. Taustakuorona The Persuasions on ”aika hyvä”.
Mitchellin 75-vuotispäivillä vajaa 3 vuotta sitten jazz-pianisti Diana Krall sanoi:
While most likely remember Mitchell for her folk-pop hits, Krall said it’s Mitchell’s jazz offerings that made their biggest impact.
”For me, it’s been her work as a pianist that has been most influential on my work,” Krall explained. ”They talk a lot about guitar and the way she plays guitar and her open tunings. But, really, her work as a pianist as is really incredible and very challenging and interesting. And she’s a great piano player. And she’s a tremendous influence on me and my style as a pianist.”
Ilmoita asiaton viesti