Kukkonen ja Leonard: lauluilta tunteita väärällään

Kyllä teki hyvää, kun pääsi viimeinkin taas ihan oikeaan teatteriin.

Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatterissa voi vielä muutaman kerran nautiskella teatterinjohtaja Juha Kukkosen tekemästä musiikillisesta potpourrista Minä ja Leonard. Mies on esittänyt juttuaan muualla jo kymmenen vuotta sitten, mutta silloin ei kuulemma yleisö nauranut yhtä paljon kuin nyt. Joko yleisö oli helletunnelmissa tai esiintyjä pannut paremmaksi. Ainakin hän väitti olevansa hyvällä tuulella saatuaan toisen koronarokotuspiikin.

Kukkonen on kirjoittanut laulujen väliin mainion fiktiivisen tarinan hänen ja Leonard Cohenin ystävyydestä. Se alkoi, kun Kukkonen oli vaihto-oppilaana Montrealissa, jossa hän opetti Cohenia soittamaan ja elämään villiä nuoruutta, vai oliko se toisin päin?

Välispiikit olivat tarpeeksi pitkiä, että niissä oli juonta ja tarpeeksi lyhyitä, ettei musiikki unohtunut niitten alle. Ja kun ammattilainen on asialla, sekä välisutkaukset että laulujen suomenkieliset sanat olivat hyvin artikuloituja, eikä yksikään hienojen runojen sanoista jäänyt luullun ymmärtämiseksi. Runot tai siis laulut olivat suomentaneet A.P. Sarjanto ja Kukkonen itse. Hallelujah-kappaleessa annettiin kunnia käännöksestä Hectorille.

Suomen kielelläkin Cohenin alakulo, masennus, kuoleman odotus, rakkaus, seksi ja menetykset toimivat. Vähitellen lavalle saatiin orkesterivahvistusta: haitaristi Jari Komulainen (ei SE Komulainen), kitaristi Valtteri Bruun ja taustalaulaja Anna Kasper.

Jäin kaipaamaan ohjelmalehtistä, josta olisi selvinnyt lisää Cohen-tietoa sekä esitettyjen kappaleiden nimet – vaikka toki ymmärrän, että tämäntyyppinen esitys elää omaa elämäänsä.

Esityksen jälkeen Kukkonen oli kaikkensa antanut hikinen mies.

Cohen oli viisi vuotta hiljaa erämaamökissään pohtiessaan juutalaisuutensa suhdetta buddhalaisuuteen. Managerin kähvellettyä Cohenin omaisuuden, viisi miljoonaa taalaa, piti Cohenin ryhtyä tekemään taas levyjä ja vetämään rankkoja kiertueita. Se onnistui, hän raitistui ja lopetti tupakanpolton. Helsingissäkin hän piti seitsemän konserttia Kulttuuritalosta Jäähalliin, Hartwall-areenalle ja Sonera-stadionille.

Kukkonen ei varmasti tietoisesti ole matkinut Cohenin laulutyyliä, joka pahimmillaan oli kähinää rahisevalla äänellä. Kukkosen ylä-äänetkin olivat hienoja ja kuten sanottua, jokainen sana oli laulajalle ja kuulijalle merkityksellinen.

Cohen kuoli samana vuonna kuin Bob Dylan sai Nobelinsa, mutta nyt sitä kyllä kysyy itseltään, menikö pysti oikealle miehelle. Olisihan Cohen voinut sen postuumistikin saada, niinhän ainakin yksi Oscarkin on jaettu.

+1
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu