Kultaisen vasikan sisältö toimii aina

Olemme asuneet yli neljännesvuosisadan talossa, jopa samassa rapussa, jossa kirjailija Maria Jotuni kirjoitti komediansa Kultainen vasikka. Siksi oli mainio yhteensattuma päästä katsomaan näytelmä Espoon kaupunginteatteriin.

Meitä oli etukäteen varoitettu, että siinä huudetaan lujaa, ja varasimme korvatulpat – turhaan. Menoa ja melskettä oli juuri sopivasti.

Esitys on Espoon kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto eli liikkeellä ovat maan parhaat voimat. Ohjaaja Erik Söderblomin tiheä tempo istui Kati Lukan postmoderniin, liikkuvaan lavastukseen ja Tarja Simonen jännittävään puvustukseen, jossa teoksen syntyaika ja kasinotalous löivät kättä. Dialogi eteni sutjakkaasti Jotunin kieltä unohtamatta.

Hienoon ensembleen kuuluvat Janne Reinikainen, Elsa Saisio, Petri Manninen, Pirjo Luoma-aho, Terhi Suorlahti, Harri Nousiainen, Chike Ohanwe, Karin Pacius ja Misa Lommi.

Jotunin vasikka on komedia, joka tehtiin sisällissodan aikaan ja esitettiin Kansallisteatterissa 1918, kaksi viikkoa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Nyt Espoossa epookki oli ratkaistu heijastamalla kulisseihin aikalaiskuvia sodista, mutta näytelmän jujuhan on siinä, miten sisällissodan aikaan Suomessa koettiin hurja osakemarkkinoiden keinottelukupla. Raha ratkaisi silloin niin kuin aina.

Rahasta on aina kysymys. Kuva Juuso Westerlund, Eeditinä Elsa Saisio.

Rinnalla kulkee ikuisuuskysymys naisen lasikatosta, rahasta ja rakkaudesta tai niitten puuttumisesta.

Jotunin viesti ei vanhene. Pandemia soittaa globalisaation kuolinkelloja, kun kapitalismin kultaiset vasikat viedään teuraalle, kuten hyvin toimitetussa, viisaassa ja ilmaisessa käsiohjelmassa todetaan.

Mutta vielä takaisin Kultaisen vasikan syntysijoille eli 1911 rakennettuun Runolaan. Heikinkatu pohjoisessa, nykyinen Mannerheimintie, oli kaksikaistainen lehmuskujan jakama bulevardi eli seudun ainoa ”kunnon katu”. Topeliuksenkatu oli hiekkatie ja Topeliuksenpuiston tilalla oli maalaismaisema, kauempana Taivallahdella ja Humallahdella siintävä meri.

Runola valittiin äskettäin Helsingin Sanomissa Helsingin kymmenenneksi halutuimmaksi asuintaloksi, ja kaunis sen rehevä etupiha onkin, varsinkin kirsikkapuun kukkiessa. Hesari tosin erehtyi ja nimesi taloon rakennetun piikojen vaatimattomia pienasuntoja. Piikojen talo oli myöhemmin naapuriin rakennettu Eureka, kun Runolassa taas asui herrasväkeä ja kaulusköyhälistöä – Jotunin-Tarkiaisen perheen lisäksi jonkin aikaa mm. lääketieteen ylioppilas F. E. Sillanpää. Suomen Kuvalehteä toimitettiin aluksi Runolassa, päätoimittajana Matti Kivekäs, jonka elämä ja kulturellit uroteot katkesivat ennen aikojaan sisällissodassa valkoisten puolella. Töölön kirkkoa ei ollut, vaan sen paikalla oli komea mäki, jolla punaiset ja valkoiset taistelivat. Valkoisia auttamaan tulleet saksalaiset marssivat mäelle Topeliuksenkatua pitkin, ja Runolassa asuvat rouvat veivät perimätiedon mukaan saksalaissotilaille olutta ja voileipiä. Ei ihme, että voittivat kahakan.

Runolan pihalla pyörivät hevosrattaat, kellareissa oli tilaa pesutuvalle, kaakeliuunien haloille ja mistä lie hankituille perunoille.

Nyt Runolan takapihaa hallitsee edelleen Kultainen vasikka. Neliösenttiäkään ei jää lasten leikeille (lapsiakin taloon on taas muuttanut), huonosti liikkuvien vanhusten pihakeinulle tai seurustelunurkalle, kuten naapuripihoilla. Ei, Runolan takapiha on pyhitetty rahalle eli maksullisille autopaikoille. Pihaoleskelun nyt tosin viime kesinä ovat estäneet räystäälle pesiytyneet gangsterilokit, jotka ahnaasti syöksyvät kimppuun, jos erehtyy viemään biojäteastiansa pihan läpi. Kultaisen vasikan tuntevat lokitkin.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu