Leijonaäidin tunnustus

Yöpöydälläni on lukemattomia kirjoja. Yhteen syventymistä olen lykännyt viikko viikolta. Se on Venla Kuoppamäen ”Sun poika kävi täällä” (Teos 2022, 302 s.).

Pojan, parikymppisen Oskarin aikuiselämän alkua varjostaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vähitellen se kasvaa skitsoaffektiiviseksi häiriöksi. Äiti tekee kaikkensa saadakseen pojalle apua laihoin tuloksin.

Suomalainen psykiatrinen hoito on parhaimmillaan korkeatasoista, mutta aukkopaikkoja on, ja leijonaäiti kuvaa, miten Oskarin elämä juuttui ja päättyi juuri näihin aukkoihin. Järjestelmässä on riskinsä.

Kuoppamäki kirjoittaa suurella sydämellä ja takuulla rehellisesti. Muoto on lähes päiväkirja kuukausittain kirjattuna ja samalla sairaskertomus syksystä 2014 syksyyn 2018. Välillä tuntuu, että Kuoppamäki, Oskarin rinnalla, paljastaa oman läheisriippuvuutensa – mutta mitä muuta voi tehdä, jos systeemissä on vikaa?

Pojan eteen uusperhe tekee voitavansa, samoin viisas mummi, legendaarinen toimittaja Tarleena Sammalkorpi, jonka äiti oli runoilija Eila Kivikk´aho ja isä arkkitehti Risto Sammalkorpi. Eli Oskari kasvaa hyvin toimeentulevassa, sivistyneessä kulttuuriympäristössä. Mopoauton jälkeen mummi ostaa Oskarille oikean auton. Omilla säästöillään Oskari maanisessa vaiheessa on jo ostanut trimmatun crossipelin. Koulunkäynti ei onnistu, eivät myöskään työharjoittelut. Hoitopaikkoja ja asuntoja järjestyy joko perheen tai sosiaalitoimen varoilla. Jonkin aikaa mukana on myös kihlattu tyttöystävä – joka hänkään ei enää jaksa skitsofreenisiä kohtauksia: lesoilua, väkivaltaa, salamannopeasti vaihtuvia mielenliikkeitä, vuorokausien unettomuutta ja päihteiden sekakäyttöä lääkehoidon tilalla. Karkailut psykiatrisista hoidoista ovat katastrofaalisia. Vain äiti jaksaa, jaksaa ja jaksaa – oman uraputkensa ja uusperheensä uhallakin.

Miksi sitten kirjaan tarttuminen oli minulle niin vaikeaa? Koska sattumalta kuulun sukuun, josta Oskarin kaltaisia esimerkkejä löytyy. Huoli, pelko ja kaipuu eivät katoa koskaan. Eli kuten Kuoppamäki kertaa: maanisdepressiivisyyden syyt ovat perimässä, lapsuuden traumaattisissa kokemuksissa ja päihteiden käytössä.

Toivon totisesti, että Kuoppamäen kirja kuluisi niissä suvuissa, joissa virtahepo löhöää olohuoneessa tai ADHD tungetaan komeron perukoille. Kuoppamäki on jaksanut jatkaa taisteluaan. Valvira ei ottanut hänen valitustaan käsittelyyn, mutta eduskunnan oikeusasiamies otti, ja asiasta on olemassa päätös, joka ehkä vaikuttaa hoitotapoihin tulevaisuudessa. Luettuani kirjan kahteen kertaan tulee mieleen Charles Dickensin viisaus: ”Accidents will occur in the best regulated families”.

Tietysti sain lisää vettä myllyyn, kun Oskarin elämäntarinan jälkeen piti vielä katsoa suoratoistona DOPESICK, Michael Keatonin tuottama minisarja, joka kertoo Oxycontin-skandaalista, jossa 400.000 nuorta kuoli opioidiriippuvaisina Purdue-lääketehtaan valheiden takia. Michael Keaton teki, nyt ihanasti kurttunaamaisena, taas huipputyötä pääroolissa. Ja suuren maailman leijonaäitiä esitti hieno Mare Winningham.