Mielensäpahoittaja rakastuu, vakuutusmatemaatikko parantaa juoksuaan

Että taas uusi Mielensäpahoittaja-kirja? Eikö niitä nyt jo ole tarpeeksi, kun on yli kymmenen kirjan verran kirjan verran herran seikkailuja seurannut? No ei ole.

Kun Tuomas Kyrö aloitti Antti Litjan legendaarisella äänellä Mielensäpahoittajan kansanfilosofoinnin radiossa, oli vaikea arvata, että brändihän siitä tuli.

Kuulun niihin, joitten mielestä ainoa oikea Mielensäpahoittaja muuten oli Antti Litja, jonka habituksen näen tätä uusintakin Mielensäpahoittaja-kirjaa, Mielensäpahoittajan rakkaustarina (WSOY 2022, 284 s.) lukiessani.

Eikä tämä tarkoita, etteivätkö nämä Vierikot, Kinnuset, Väänäset ja muut hyvät, ikääntyvät miesnäyttelijät ympäri Suomen ammatti- ja harrastajateatteriverkoston olisi kehujensa väärttejä. (Sitä vain jämähtää johonkin, kuten minä Litjaan – muuan tuttavani, terapeutti, sanoo, että on vain yksi Wallander eli Rolf Lassgård, johon hän on jämähtänyt. Olen samaa mieltä.)

Uusimmassa, siis tässä rakkaustarinassaan, Mielensäpahoittaja hautaa vaimonsa, saa ainoinfarktin, joutuu sairaalaan ja passitetaan terapiaan. Omahoitajaksi tulee Saimi, joka virkatyönsä ohella läänintaiteilijana tekee isossa ladossa taideprojektia. Tervehdyttyään Mielensäpahoittajasta tulee Saimin apuri ja kokemusasiantuntija. Katseet kohtaavat ja harmaapään elämästä löytyy uusia, kirkkaita sävyjä.

Eli hyvää jatkoa, Mielensäpahoittaja. Toivottavasti sinusta kuullaan taas lisää Kyrön lyömättömällä tekstillä. Ei siihen noin vain kyllästy. Se sopii hyvin kotoiluun kaikkien kauheuksien keskellä. Vai ehkä seuraava tarina onkin jo Mielensäpahoittaja ja uusi energiakriisi?

Mukaviin hintoihin kivunneita klapejahan ukon metsässä riittää vaikka miniän avotakkaan . Varmaan sillä semmoinen on, jollei Mielensäpahoittaja ole käskenyt korvata sitä pönttöuunilla.

————-

Antti Tuomaisen vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen on saanut jo Jäniskertoimessa ja Hirvikaavassa sen seitsemät ongelmat ratkaistavakseen. Trilogia lienee nyt valmis, kun Majavateoria (Otava 2022, 286 s.) ilmestyi. Tuomainen on mustan huumorin ystävä eikä petä. Vakuutusmatemaatikko Henri Koskisen seikkailupuisto SunMunFunissa on ongelmia. Uusperhe ja rooli vanhempainkokouksen isäryhmässä antavat voimia, mutta tuottavat myös päänvaivaa ja hykerryttävää toimintaa.

Henrin elämässä on toki haasteita, jännitystä ja seikkailuja. Murhia tehdään ja päätön moottorikelkkailija ajelee pitkin metsiä. Mutta Tuomainen kertoo kauniisti myös arjen ilmiöistä eli työelämän suhteiden valoisista puolista: lojaalista henkilökunnasta, ryhmähaleista ja taloudellisten vaikeuksien voittamisesta.

Ymmärrän hyvin, että trilogian kolmas osa on omistettu Tuomaisen Eero-isälle ”myös kansantaloudellisin kiitoksin”. Kansantaloudesta on aina apua, jos oma looginen ajattelu on törmäyskurssilla.

Sotkujensa keskellä Henri tekee poliisin avuksi uhkarohkeasti siviilitutkimusta, itselleen rehellisesti yksin. No, avainasemassa on tietysti vanha rikostutkijakaveri Osmala, joka näppärästi ratkoo myös poliisin sisäisiä rötössotkuja. Niistä tulee lisäruutia tarinaan samoin kuin Jackson Pollockista, Henrin elämänkumppani Laurahan on vähintäänkin Pollockin veroinen väriensotkija. Ja paljastettakoon nyt, että ongelmat kyllä ratkaistaan ja paha saa palkkansa.

Saa nähdä, mitä Tuomainen seuraavaksi keksii. Hänen kuivakkaan huumoriinsa en ainakaan vielä ole kyllästynyt. Ja saa nähdä, mitä Hollywoodissa tapahtuu. Peukutan nyt, että Steve Carell ryhtyy pian Jäniskertoimen osalta tositoimiin.