Morrison ja H. Biden, kaksi addiktia Amerikasta

Addikteja riittää joka junaan. Yksi syö, toinen juo. Jotenkin tuntuu, että Amerikan Yhdysvalloissa heitä on yllin kyllin ja kovin sekalaista seurakuntaa. Tässä eteen tuli muutama vaihtoehto.

Rokkilaulaja-runoilijan ja päihdeaddiktin Jim Morrisonin kuolemasta tuli heinäkuussa kuluneeksi 50 vuotta. Lakimies-taiteilija Hunter Biden taas on elänyt 51 vuotta, niistä pitkän pätkän päihdeaddiktina.

Nyt molemmista on ilmestynyt elämäntarinaa luotaava kirja.

Toimittaja-kirjailija Jerry Hopkins on saanut viimein julkisuuteen kirjansa Kesytön Jim Morrison, legendan elämä 1943-1971 (Minerva 2021, käännös Kirsi Kämäräinen, 380 s.) Hunter Bidenin tähänastinen elämä on nimeltään Kauniita asioita (WSOY 2021, käännös Jade Haapasalo, 270 s.) vaikka mitään kovin kaunista ei miehen elämästä löydy aivan viime aikoja lukuun ottamatta – uusi vaimo, jonka kanssa hän on saanut pojan ja ainakin muutaman vuoden pätkän raittiutta. Ja ai niin, tulihan hänestä myös uuden, istuvan presidenttipapan poika.

Jerry Hopkins kertoo tehneensä Jim Morrisonin elämästä monta versiota, ennen kuin niistä viimeiselle löytyi kustantaja. Hyvä, että edes nyt, kun Morrisonin ja The Doors –yhtyeen vielä monet muistavat, jos ei muusta niin Oliver Stonen hienosta elokuvasta, jossa näyttelijä Val Kilmer teki huippuroolin. Elossa olevat Doorsin jäsenet ovat sanoneet, että Kilmerin työ oli niin loistokasta, etteivät he erottaneet Kilmerin ääntä aidosta Morrisonista.

Hopkinsin työ on samaa luokkaa. Morrisonista tehdään elämää suurempi kulttuurinen supersankari, jonka haudalla Pariisissa yhä ihailijat käyvät jättämässä muistoja. The Doors-levyjä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta ja he saivat kultalevyn jo ensimmäisellä albumillaan. Shamaani sai itsensä ja yleisönsä transsiin ja kultti kasvoi vielä sen jälkeen, kun mies muutaman kollegansa tavoin 27 -vuotiaana heitti henkensä pariisilaishotellin kylpyammeessa.

Jimin tähteyttä edelsivät opinnot eri korkeakouluissa. Morrison opiskeli mm. kirjallisuutta, rocklyriikkaa ja Francis Ford Coppolan rinnalla elokuvantekoa, josta valmistuikin – ei tosin huippuarvosanoilla, joihin hän oli liian levoton sielu. Sama toistui myös päihteiden käytössä: mies joi pakonomaisesti, paljon ja vaarallisesti. Aika pian mukaan tulivat kokaiini ja heroiini, jota hän ei tykittänyt, vaan nautti limakalvojen kautta. Sensijaan elämänkumppani Pamela löysi heroiinin jo nuorena ja kuolikin siihen muutama vuosi Morrisonin jälkeen. Morrisonin kuolinsyy oli porvarillisempi: sydänkohtaus. Suosio on kuitenkin kestänyt, koska hän Hopkinsin mukaan jätti yleisönsä kaipaamaan lisää.

Elämäkerta on vähän yli parisataasivuinen. Hopkins on lisännyt mukaan kollegoilleen armollisena monia Morrisonista tehtyjä hyviä haastatteluja. Loppuun on myös lisätty diskografia, kirjat, elokuvat ja dokumenttielokuvat, joiden myötävaikuttajana Morrison oli. Mies ehti lyhyessä elämässään tehdä melkoisen urakan. Olisi varmaan yltänyt Cohenin, Dylanin tai Joni Mitchellin saappaisiin, jos elää olisi halunnut.

• – – – – – – – – – – – –

Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin poika puolestaan kertoo avoimesti päihdehelvetistään, pelastumisyrityksistään ja perheestään. Kirja ilmestyi luonnollisesti vasta kun Bidenin presidenttiys vahvistui ja Donald Trumpin sisäpiirin levittämät huhut Hunter Bidenista olivat jo laantuneet – vai laantuvatko ne koskaan niin kauan kuin Trumpin sormi pystyy twiittaamaan?

Tavallaan Hunter selittää addiktiotaan kuutisen vuotta sitten kuolleella veljellään – surun yli on ollut vaikea päästä. Hunter sanoo tehneensä kirjan vertaistueksi niille, jotka vielä kärsivät riippuvuudestaan. Toisaalta on selvää, että hän haluaa myös tuoda julki itselleen ja muille omat katkerat demoninsa.

Kirjan alkuosassa kuvataan mainiosti, millaista loiselämää USA:n sisäpolitiikka itse asiassa on – vaikka Hunter ei koskaan sisäpiiriin joutunutkaan. Samalla käy selväksi, millaista amerikkalaisen ylemmän keskiluokan elämä on opintovelkoineen, ammatinvalintoineen ja lasten koulumaksuineen – äidithän olivat yleensä kotirouvia. Hunter Biden paljastaa myös oman versionsa sekaantumisestaan ukrainalaiseen valtapeliin, jossa Bidenin mukaan Venäjä vaikutti joka suunnalla.

Teoksen puhuttelevin osa on luonnollisesti miehen itsensä kertoma päihdehelvetti. Itse asiassa hän oli huippu-uraa tekevä narkomaani.

Hän kävi läpi useita katkaisuhoitoja ja terapiakäyntejä, sai vertaistukea ja retriittihoitoja sekä alkoholismiin että sitä seuranneeseen crackin käyttöön. Crackista tuli ystävä, mutta myös yhä vaativampi. Ja fiksuna miehenä hän opetteli myös valmistamaan sitä, jolloin elämä Kaliforniaan muuttaneella Hunterilla oli kaksivaiheinen: ensin valmistettiin crackia, sitten poltettiin, ja taas valmistettiin ja taas poltettiin… Tuorein terapiajakso, vieroitusyritykset ja ammattiapu tehosivat vasta sen jälkeen, kun Biden tapasi nykyisen vaimonsa Melissan vuonna 2019. Siihen asti toivon mantrat eivät olleet tepsineet. Tunnen alkoholisteja, jotka ääneen epäilisivät raittiutta, joka narkkarimaailmassa vietettyjen kymmenien vuosien jälkeen loppuisi rakkauden avulla kuin sormia napauttamalla. Mutta Melissa hallitsi myös käytännön keinot yhtä kuin komppania vanginvartijoita löytämällä crackpiilot, takavarikoimalla luottokortit ja puhelimet ja antamalla alkoholinkäytön vähentyä päivittäin lasi kerrallaan.

Lopulta Hunter kelpasi myös avustamaan isäänsä presidentinvaalikampanjassa. Myöhemmin kampanjakeskustelussa Joe Biden oli vastannut, että ”pojallani oli huumeongelma, hän on työstänyt sen ja voittanut sen” – jolloin raittius oli kestänyt vähän toista vuotta.

Nähtäväksi jääkin, millainen Hunterin seuraavasta itsetilityksestä tulee, jos hän vielä sen tekee. Ja uskon, että hän tekee, sillä sen tyyppinen kirja myy itse itsensä koska vain, myös äänikirjana. Jopa Suomessa.

Alakuvassa Jim Morrison noin vuonna 1970, eli niin kuin ne hänet muistavat, jotka vielä muistavat. (Kuvien outo järjestys johtuu blogialustasta, joka ei salli kuvan siirtoa.)