Mummi ja potkupallo

Kun olin pieni, isävainajani kävi silloin tällöin Turun Kupittaalla seuraamassa jalkapallo-otteluita ja tuli niistä kotiin silmin nähden virkistäytyneenä.

Me pikkulikat ja -pojat pelasimme jalkapalloa Turussa Meritoimen talon takapihalla, jossa ei vielä ollut nykyisiä moderneja kivitaloja, vaan iso hiekkakenttä. Opettajana meillä oli b-talon Tero Hannula, joka kyllä nopeasti kyllästyi kakaroiden neuvomiseen, kun pelistä ei oikein tullut mitään. Myöhemmin hän opasti jalkapallon saloihin nuorisoa Samppalinnan koulun erityisopettajana. Kun nuoret pelasivat, Tero veti skaaloja kentän laidalla. Hänestä tulikin ammatinvaihtaja. Baritoni jäi eläkkeelle muutama vuosi sitten Baden-Württembergin Valtionoopperasta kamarilaulajan arvonimellä. Moni Savonlinnan-kävijä muistaa varmasti hänen sentterinketterän Papagenonsa monena kesänä 1980-luvulla.

Itsekin kävin muutaman kerran 1970-luvulla treenaamassa HJK:n naisten kanssa Töölön Saharassa eli hiekkakentällä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun valmentaja sanoi suoraan, että olin surkea juoksija. Niin olinkin. Jatkoin uraa jalkapallofanina telkkariruudun ääressä, yhdessä isän kanssa, joka oli hankkinut isoruutuisen, peräti 45 tuuman television (Stockmannin kanta-asiakastarjouksena).

Sitten ilmestyi David Lagercranzin kirjoittama Minä, Zlatan. Siinäpä kirja! Ei ihme, tämä Davidhan on kuuluisan Olofin poika, ja kirjoittanut mm. jatko-osat Millennium-sarjaan, eikä huonosti niitäkään. Ostin Zlatan-kirjan saksannoksen Saksan-vävyllekin, joka myönsi, että laadukas oli kirja, vaikka Bayern-Münchenin kannattaja onkin.

No, viime vuosikymmenen aikana tulivat sitten nämä messit, ronaldot ja litmaset, joitten elämänkuvaukset olivat periaatteessa kuin otteluselostuksia. Henkilöiden taustat, viitekehys ja persoonallisuus jäivät vähemmälle huomiolle.

Onneksi tänä vuonna olen saanut käsiini kaksi hyvää jalkapallosta kertovaa kirjaa. Megan Rapinoen Yksi elämä (WSOY 2021, 260 s.) on kertomus kaapista tulleesta jalkapalloilijasta, joka uskalsi puhua, kun arempi olisihiljaa. Megan ei huolinut kutsua Valkoiseen Taloon Trumpin aikana, mutta piti sitäkin suurempaa ääntä mies- ja naisjalkapalloilijoiden mielettömistä palkkaeroista.

Megan Rapinoe, maailman paras

Haamukirjoittaja, toimittaja-tietokirjailija Emma Brockes kertoo Rapinoen tarinan, kasvun takapihan kuningattaresta maailman parhaaksi naisjalkapalloilijaksi, ikoniksi ja vaikuttajaksi. Kuitenkin kirjoittaja selvittää myös otteluita ja niiden lieveilmiöitä ja Meganin perhe-elämää, rakkauksia, veljen addiktiota ja vankilareissuja sekä Meganin panosta Black Lives Matter – liikkeeseen – gay naisjalkapalloilija törmää valitettavasti usein omanlaiseen rasismiin. ”Olemmeko valmiit kuluttamaan viisi minuuttia päivästä siihen, että miettisimme, miten maailmasta saisi paremman”, kysyy Rapinoe lopuksi ja uskoo, että kaikki kyllä muuttuu, mutta hitaasti.

Hupaisia tunnustuksia ja tietoa

 

 

 

 

 

Toinen käteen osunut kirja on todellisen jalkapallofanin, Paavo Arhinmäen Kaiken se kestää (WSOY 2021, 288 s.) Kysymyksessä on maajoukkuekannattajan tunnustukset, ”katkeransuloiset jalkapallomuistot”, kuten kustantaja kirjaa kuvaa. Arhinmäki kirjoitta leppoisasti itseironiaa tai huumoria unohtamatta.

Liitteet ansaitsevat myös kiitokset: toistasataa ottelua on nähty ja maantieteellinen kirjo ulottuu Moldaviasta Turkkiin, Irlannista Georgiaan ja Islannista Unkariin – esimerkiksi. Yhtään matkaa ei ole tehty valtion piikkiin – mutta jos ministerin virkamatkalle osui sopivasti kunnon matsi, se tietysti käytiin katsomassa.

Arhinmäen henkilöhakemistossa on kolmatta sataa nimeä, joukossa kaksi presidenttiä eli Ahtisaari ja Niinistö. Koiviston aikaan Arhinmäki oli niin nuori, että taisi itse vielä pelata Ponnistuksessa, Kullervossa tai Käpylän Pallossa, kunnes siirtyi katsomon puolelle.

Arhinmäki kertoo jalkapalloareenoita kiertäessään myös kunkin maan oloista eurokriisiä ja vinoa pankkipolitiikkaa tai seurojen taustaomistajia unohtamatta. Arhinmäkeä lukee kuin oluentuoksuista dekkaria, jonka viimeisillä sivuilla kirjoittaja uskoo, että koronakriisin takia Suomen osallistuminen vihdoin viimein jalkapallon EM-kisoihin nähdään vain televisiosta. Arhinmäki nimittää EM-paikkaamme ”vuosikymmeniä tavoitelluksi Graalin maljaksi”. Melko vahvasti sanottu, mutta äänessähän on todellinen harrastaja. Arhinmäelle jalkapallo ja maajoukkue ovat intohimo, jota hän analysoi lukijaa huvittaen.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu