Mummin kesä jatkui kotimaisilla dekkareilla

Kontti on kahden erityyppisen kirjailijan kiinnostava yhteistyprojekti, jolle odottaa jatkoa.

Suomalaiset kirjailijapariskunnat eivät kovinkaan paljoa tee yhteisiä opuksia. Ei ole eteen tullut Lander&Raittilaa, Tervoja tai Jalosia. Eino Leino ja L. Onerva kyllä yrittivät, saivat aikaan yhden kapean runokokoelman, joka kansainvälisissä luetteloissa on merkitty L. Onervan nimiin – pariskunnalla oli varmaan paljon muuta tekemistä kuin runoja yhdessä rustailla. (Odotan jännityksellä, noteeraako Hannu Mäkelä tämän.)

No nyt on sitten saatu murhapari. Palkittu kaunokirjailija Aki Ollikainen on yhdessä vaimonsa, jo muutaman kelpo dekkarin aikaansaanut Milla Ollikainen, tehnyt yhteisen trillerin Kontti (Otava 2021, 304 s. Kirjailijanimi A.M. Ollikainen on jo luvannut jatkoa rikoskomisario Paula Pihlajan tutkimuksille. Ollikaiset eivät ehkä ihan vielä yllä Sjöwall-Wahlöön tasolle, mutta ei Paula Pihlajakaan ole vieläNiina Mero tekee väitöstutkimusta nykypäivän romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Beck. Mutta paljon ei puutu.

Teoksessa on rasismia, rikkaitten perheriitoja, perheyrityksen hämäriä bisneksiä sekä tietysti valtava määrä kontteja. Sankaritar Paulan kohtalokasta elämääkin valotetaan ja Paulan äitisuhde antaa ikään kuin kerman kahviin. Muuten Kontti olisikin vain huima konttisoppa, jota on mahdotonta sovittaa esimerkiksi Vuosaaren satamaan. Hyvä kesälomakirja: kappaleet ovat numeroituja, selkeitä ja helppolukuisia. Keskustelua, siis hienommin sitaattitekniikkaa käytetään paljon. Kustantajan mielestä Kontti on tiukkarytminen ja koukuttava trilleri Silta-sarjan tyyliin. Vai olisiko se ufoilua mahdottomuuksien valinnoissa?

 

Niina Mero on ansainnut kannuksensa romanttisen viihdekirjallisuuden Niina Merotaitajana jo esikoisromaanillaan Englantilainen romanssi (2019).

Nyt on vuorossa Romanssin sankari, joka on siinä mitassa arvoituksellinen soppa, että hyvinkin mahtuu kesädekkareiden joukkoon.

Erikoisjoukkojen mies, Basrat ja Derryn verikapinat läpikäynyt Benedict Jay kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta ja on syystä tai toisesta tullut avaamaan sitä juuri nimen omaan Suomeen repussaan salaisuus. Syykin selviää, että miksi juuri Suomeen…

Mero tekee kuulemma parhaillaan väitöskirjaa nykypäivän romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Ja kyllähän Romanssin sankari lyhenneltynä ja mutkat oikoen hyvinkin vastaisi Regina- ja Hertta-sarjaa. Pakko tunnustaa, etten niitä pitkään aikaan ole lukenut. Mutta enovaarini karjakolle tuli 1950-luvulla (ja tietysti aikaisemmin ja myöhemminkin) sekä Nyyrikki että Perjantai, todelliset puhtaan rakkauden lukemistot. Fonttikin oli niin pieni, että taskulampun valossa oli hankala syventyä niihin. Nyyrikin ja Perjantain luin tietysti salaa jo ilmestymistä seuraavalla viikolla, kun karjakko oli navettatöissä. Jossain välissä huomasin, että oma äitinikin luki niitä -salaa.

Romanssin sankarin eteen kirjailija on tehnyt tosissaan töitä. Siksi kismittää, että kirjalle on annettu niin mitätön nimi.

Koska kirjan punainen lanka on sotilaan elämä, luetutin kirjan huonetoverilla. Mies on reservin insinöörikapteeni, Sotataloudellisen Seuran aktiivi ja muutenkin perehtynyt sotimiseen ja sotahistoriaan. (Häneltä opin mm. sen, että ruuvi keksittiin haarniskaan, että peltipuku saatiin istumaan päälle.) Huonetoverin mielestä palkkasoturien maailma aseistuksineen ja tehtävineen vaikuttaa todenmukaiselta. Siitä plussat. Miinusta tulee taas hyppelehtivästä juonen kulusta, jota on paikoin vaikea seurata. Lukijaa helpottaa, että tämäkin kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista tarpeen vaatiessa selviää aika-akseli. Ja happy end – riippuu siitä, miten kovasieluinen lukija on. Mero hyppelehtii jossakin Angelika-sarjan ja Soininvaaran välimailla.

ElinaBackman on helsinkiläinen dekkarikirjailija ja media-alan luova johtaja-

Viime vuonna ilmestyi Elina Backmanin dekkariavaus Kun kuningas kuolee (Otava 2020, 495 s.)Siinä tutustuttiin rikosylikomisario Jan Leinoon ja hänen apuriinsa, toimittaja Saana Havakseen. Tapahtumapaikaksi on valittu pääasiassa Hartola, ja niinpä lukijaa kidutetaan hokemalla kymmeniä kertoja puhumalla ”Hartolan kuningaskunnasta”.

Avauskirja oli niin hyvä tai suosittu, että sen tilausta sai kirjastostakin jonottaa kuukausikaupalla. Seuraava osa, Kun jäljet katoavat (Otava 2021, 428 s.) ilmestyi kesän korvalla ja on jo kiinnostavampaa luettavaa: tapahtumapaikkana kun on Helsingin rannalla sijaitseva Lammassaari luonnonsuojelualueineen, josta löytyy ruumis.

Backman pääsee nyt vauhtiin – ja vähältä piti, etten lähtenyt Lammassaareen luontoretkelle itsekin. Kun toinen viheraktivisti katoaa, Jan Leino aloittaa tutkimuksensa, ja apuriksi saadaan taas toimittaja Saana Havas. Hän perustaa true crime -podcastin auttaakseen kadonneen etsinnöissä.

Ihan helppoa luettavaa uusi Backman ei ole. Kertojanäkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen, ja aika-akselikin kulkee nytku-sitku -linjalla. Ilman kuningasta ei toinenkaan Backmanin dekkari suju: Annalan kartanon mäeltä löytyy kivipaasi kuningas Kustaa II Aadolfin kunniaksi. Ja sankarikomisario sekä sankariviestijä saavat toisensa. Ehkä.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu