Murharyhmä ja Almodóvar

Koronakaranteenissa tuli luettua yksi jos toinenkin rikosromaani. Nehän ovat poliisisatuja sen rinnalla, mitä todelliset rikokset todella ovat.

Hyvän esimerkin antaa Mikko Gustafssonin ja Janne Huuskosen Murharyhmä I (Kustannusosakeyhtiö Siltala, 364 s). Sarja jatkuu vielä,mutta jo ykkösosasta selviää, mistä on kysymys: oikeasti tapahtuneesta väkivaltarikollisuudesta. Gustafsson on rikos- ja oikeusasioita seurannut toimittaja, Huuskonen taas kirjailija, viestintäjohtaja ja palkittu toimittaja.

Työparin aineistona on Helsingin Väkivaltarikostoimittajat ry:n kaksi kertaa vuodessa julkaisema Murharyhmä-lehti. Lehdestä on poimittu yli 40 kuvausta erilaisista väkivaltarikoksista, ja kaikki tietysti tosia. On paloittelumurhia, moottoripyöräkerhoja, seksuaalirikoksia, poliisimurhia, räjähdyksiä ja ryöstöjä. Ja aina joku kuolee.

Tarinat on editoitu lyhyiksi ja mukaansa tempaaviksi, jota napakat väliotsikot tehostavat. Lisäksi luettavuutta parantaa, kun mukana on rikosten tutkijoiden tunteita sekä tekijöiden ja uhrien elämänkäänteitä.

Kun tätä kirjaa lukee, tuntuu, että poliisi- ja rikosromaanit ovat latteita versioita todellisuudesta. No, niihinhän pitää nykyään liittää melko paljon poliisin yksityiselämää, perhearkea ja vapaa-aikaa, että sivumäärät kasvavat ja henkilöt tulevat lukijalle koukuttavan tutuiksi. Murharyhmä-kirjassa ei turhia jaaritella, vaan se on täynnä tapahtumia. Todellisuuden murhakin on aina jännitysnäytelmä.

Tekijät kertovat esipuheessaan, että tilastoissa rikokset ovat vuosien mittaan olleet suhteellisen tasaisella tasolla, mutta muistuttavat, että raiskaukset ja lapsiin kohdistuneet rikokset ovat kasvussa eli tämä paljon puhuttu grooming on kova sana. Ja käsitelläänhän oikeudessa parastaikaa helsinkiläisestä kaupunginosanujakoinnista levinnyttä jengiväkivaltaa, joka Suomessa kasvaa, kovenee ja kansainvälistyy. Siitäkin saamme varmasti lukea kirjasarjan seuraavissa osissa.

______________________

Jaajo näkee valoa tunnelin päässä, kunhan kevät koittaa.

Murhatunnelmista oli pakko siirtyä rauhallisempiin tunnelmiin. Lähdin tuoreeltaan katsomaan kotikinooni Korjaamoon Pedro Almodóvarin uutuutta, Rinnakkaisia äitejä.  Penelope Cruz on tänäkin keväänä Oscar-ehdokkaana pääosastaan.

Ajattelin ennen elokuvaa, että nyt Pedro-poika on jättänyt taakseen pedofiilipapit ja transut, kun julisteissa koreilevat suloisesti viimeisillään odottavat äidit. No, ei se ihan niin mennyt. Oli tässäkin kuolemaa, joukkoraiskauksen tragiikkaa, ikävä äiti-tytär -suhde, falangistien joukkohautojen selvitystä, mutta myös rakkautta ja syvää viisautta.

Mennessäni Korjaamoon tapasin pihalla yhden Korjaamon uusista omistajista, Jaajo Linnonmaan, joka kertoi vastuullaan olevan paikan markkinoinnin. Omistajanvaihdos sattui parahiksi korona-ajan kynnyksellä, ja Jaajo tunnusti suoraan, että takkiin on tullut ja paljon. Mutta tunnelin päässä on kuulemma jo valoa: Raitiovaunumuseon puolelle on valmistumassa 500 hengen kokous- ja biletila, ruokala vetää Kim Heiniön visiolla hyvin ja elokuvatoiminnasta vastaava Antti Luusuanniemi on pistänyt vauhtia katsomoon. Myös muilla uusilla omistajilla on uskoa selviytymistaistoon. Kevät koittaa Korjaamollekin!

+1
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, mummi, rotissööri ja uimamaisteri, joka kertoo kokemistaan elämyksistä eikä harjoita kritiikkiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu