Murmelit menossa Kaupunginteatterissa

Helsingin Kaupunginteatterissa peuhaavat nyt murmelit. Jenkeille murmelipäivä on täyttä totta ja suurta juhlaa, kun sitä meillä ei tunneta. l.

Maria Lund ja Lari Halme, Murmelien pääparisskunta. Kuva Peter Seeger.

—————–

Yritin kovasti etsiä suoratoistopalveluista Harold Ramisin elokuvaa Päiväni murmelina, jonka katsominen, ihme kyllä, oli jäänyt väliin 1990-luvulla, ja jonka brittiläiset elokuvakriitikot vielä vuonna 2017 valitsivat kaikkien aikojen neljänneksi hauskimmaksi komediaksi.

Niinpä asia piti nähdä omin silmin, nyt Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Seuralaisenani oli vanhaan tapaan musical coach Mika Tepsa, alias Pola Ivanka.

Suomen johtaviin musikaaliohjaajiin kuuluva Samuel Harjanne oli yhdessä komean kaartinsa kanssa (mm. Peter Ahlqvist lavastajana, Eeva Kontu kapellimestarina, Henna Piirto dramaturgina ja Simon Hardwick koreografina) kanssa muokannut elokuvasta musikaalin. Elokuvasta tehty musikaali on tuore, ensi ilta oli Lontoossa 2016.

Juonihan on vallaton: päähenkilö, televisiotoimittaja Phil Connors herää joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jossa hän on tekemässä juttua kaupungin vuosittaisesta murmelipäivästä. Phil joutuu aikasilmukkaan, josta seura paljon hupaisia kommelluksia. Samat rasittavat tyypit tulevat vastaan päivittäin. Paljon tapahtuu, ennen kuin itsekeskeinen Phil (Lari Halme/Sami Uotila) oppii arvostamaan elämää ja rakastamaan kollegaansa Ritaa (Maria Lund).

Musikaali on juuri nyt ajankohtainen, kun tiedämme, että kaikki koronakevään (ja syksynkin?) myötä tulee muuttumaan, eikä huomisesta juuri ole tietoa. Paitsi kasvomaskit, etäisyys ja hauraat seitsemänkymppiset vanhukset. Katsomo oli suurin piirtein puolillaan eikä sinne enempää yleisöä olisi huolittukaan. Ja hyvä näin, eipä tullut ruuhkaa naulakoillakaan, kun päällysvaatteet sai viedä sisään, jos halusi. Mutta kyllä katsomonpuolikkaastakin irtosi paljon aplodeja.

Ehkä puolityhjästä katsomosta johtui, että orkesteri pauhasi ja kuoro kailotti ylimaallisen lujaa – sanoista oli vaikea saada selvää. Onneksi sentään muutamaa Maria Lundin sekä Nancyn, Raili Raitalan sooloa ei orkesteri päässyt peittämään. Koreografia oli hieno ja tanssijat loistivat, eikä sitä haitannut kuin epämääräinen epookkiin kuuluva talvivaatetus. Ehkä siitä, nopeista näyttämövaihdoksista ja orkesterin melskeestä oli vaikea saada sanomasta kiinni. Mika Tepsa elokuvan nähneenä piti myös näkemästään, vaikka moitiskelikin orkesterin ja kuoron pauhua.

Lavastus toimi, ja plussaa, että välillä mentiin alien-osastolle. Mutta liki kolme tuntia on pitkä aika yhtä hyvin yleisölle kuin esiintyjille. Ihailimme Lari Halmetta, joka otsa hiessä ja ammattitaidolla jaksoi kovan menon.

marjakrons

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu