Nyt metsä vastaa

Katselen ulos ikkunastani. Näen pätkän Helsingin Topeliuksenpuistoa, jossa lehtipuut möllöttävät surkeina, mustina ja jättiläismäisinä oksakasoina. Muutama lehtipuu on vanhuuttaan kaadettu, mutta tilalle istutetaan kaupungin määräyksestä taas uusia lehtipuita, jotka suurimman osan vuodesta näyttävät rumilta eivätkä tue ekologista systeemiä. Istuttaisivat mäntyjä, joitten hiilinielu on kuustakin tehokkaampi. Sitä paitsi puhtaanapitolaitos pääsisi halvemmalla, kun ei olisi tarpeen puhaltaa, imuroida ja kerätä lehtikasoja syksyisin.

Näissä ajatuksissa tartuin Johanna Venhon ja Sanna Pelliccionin hurmaavaan Metsämuistikirjaan (Teos 2022, noin 40 sivua). Kirja on ylistys lähiluonnolle ja puolustuspuhe mielikuvitukselle, joka metsästä saa voimaa. Siinä seikkailee kirjoittamaan (ja ajattelemaan) oppinut Kaarna. Hän pistää muistiin ajatuksiaan metsästä ja siitä, mitä lähimetsässä tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu vaarallisia asioita, mutta löytyy myös uusi tuttavuus Tuulipoika. Metsäkoneet tulevat ja kuinkas sitten kävikään?

Viehättävästi kuvitetun Metsämuistikirjan luulisin sopivan iltalukemisiksi esimerkiksi ala-asteikäisille. Eikä sen seurassa – juonta paljastamatta – aika käy pitkäksi vanhemmiltakaan, niin paljon täyttä asiaa on saatu harvoihin lauseisiin ja mielikuviin. Metsämuistikirja saa odottamaan kevättä, jolloin lumisohjolta ja kuravelliltä pääsee halaamaan oikeasti puita puistoon. Viis siitä, missä halaa, kunhan halaa.