Nyt puhuu ”elokuvamoguli”

Odotin innolla tietokirjailija-kriitikko Kalle Kinnusen, arvostamani leffakirjoittajan teosta Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset. (Teos 2021, 318 s).Kinnunen sai työhönsä Suomen Tietokirjailijoilta rivitoimittajan parin kuukauden nettopalkkaa vastaavan apurahan.

Mutta kyllä into lopahti, kun sain kirjan käsiini. Kinnunen on ilmeisesti purkanut nopeasti Mäkelän sanelut. Sillä tavalla koko teksti on pantu Jukka Mäkelän, tämän elokuvamogulin, omahyväiseksi itsehypetykseksi. Lähdekritiikkiä ei ehkä ole harrastettu eikä juuri faktojakaan tarkistettu. Mogulista leivotaan Jukka Mäkelän omin sanoin isänmurhaaja, joka on täynnä rehentelyä. Uskoisiko tuon vai tuon vai tuon, tulin kysyneeksi itseltäni, mitä pitemmälle kirjassa pääsin.

Mäkelälle tuntuu olevan tärkeää saada jo nuorena elokuvaneuvoksen arvonimi – joka maksaa nykyään 6200 euroa. Miljoonabudjeteilla pelaavalle Mäkelälle se on ollut varmasti pikkuraha. Betoni-Jussiinkin on saattanut vaikuttaa istuminen Jussit myöntävän Filmiauran hallituksessa, mene ja tiedä.

Vastenmielistä on myös lukea, miten Mäkelä lyttää niin elävät kuin kuolleet sukulaiset, ystävät, vihamiehet ja muutamia julkkiksiakin. (Naiset ovat tosin Mäkelän silmissä jonkinlaisia maskotteja, kun taas miehet menevät ja tekevät, myös munauksia.) Kostaakohan Mäkelä tässä vain leikillisesti kavereilleen? Mäkelät kun ovat olleet kieltämättä Kinostollaan merkittävä tekijä suomalaisessa elokuvalevityksessä. Onneksi Kinosto-nimi elää uudelleen, nyt Taru Mäkelän, Jouko Seppälän ja Anne Heiskasen omistamana elokuvatuotantoyhtiönä.

Kirjaan on upotettu oikeastaan kaksi kirjaa: yksi kertoo suomalaisesta elokuvan levitysbisneksestä, jonka Mäkelä  sai johdateltua ulkomaiseen omistukseen ajettuaan Finnkinon pankkien avustuksella konkurssiin. Sitä osaa luin mielenkiinnolla, vaikken ihan kaikkea uskonutkaan. Kuvitus on pääasiallisesti Mäkelän omista albumeista, ja sen huomaa.

Toinen kirja kertoo alkoholistin selviytymistarinan. Niitä on viime aikoina tehtykin runsaasti, juoppojen luvatussa maassahan alkoholistien törmäilyt ovat tirkistelyaluetta. Mutta harvoin törmää näin surulliseen tarinaan, jolla toistaiseksi on happy end. Onnea, Jukka!

Jukka Mäkelä ja Kalle Kinnunen, kuva Heli Sorjonen/Teos

Rahat meni, perhe meni, terveys meni, suku meni, kaverit jättivät, viina meni. Mutta armohan tulee siitä, että päästää irti entisestä ja näkee omat virheensä. Armoa ei voi ostaa. Armoa, Kinnunen ja Mäkelä, armoa! Odotankin innolla seuraavaa suomalaista elokuvakirjaa, Urmas A. Hilapielen Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896-2021. Samalla voi juhlia elokuvan 125-vuotista historiaa Suomessa.

0
marjakrons
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, rotissööri ja uimamaisteri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu